torstai 31. joulukuuta 2015

Alyson Noël - Musta liekki

Ever auttaa parasta ystävätärtään Havenia muuttumaan kuolemattomaksi ja yrittää samalla murtaa kirouksen, joka uhkaa tuhota hänen ja Damenin välisen rakkauden. Hädissään Ever turvautuu mustaan magiaan, vaikka tietää, ettei taikuutta saisi käyttää itsekkäisiin tarkoituksiin. Tasapainoillessaan synkkien uhkakuvien kanssa ja taistellessaan vanhaa perivihollista Romania vastaan Ever tulee vaarantaneeksi kaiken rakastamansa - jopa suhteensa Dameniin.

Ehdin vielä kirjoittamaan tämän vuoden viimeisen kirja-arvostelun ja toivottamaan kaikille lukijoille Hyvää uutta vuotta 2016! Itselläni tuleva vuosi tarkoittaakin perheenlisäystä ja näin ollen aivan uudenlaiseen elämään tutustumista ja äitiyden opettelua. :)

Musta liekki on Kuolemattomat -sarjan neljäs osa. Kirja tuntui aika tasapaksulta pakkopullalta lähes tulkoon alusta loppuun. Juoni tuntui junnaavan koko ajan paikoillaan, eikä se edennyt yhtään mihinkään. Kirjassa keskityttiin mielestäni liikaa Damenin hehkuttamiseen, sekä Romanin ja Everin siteeseen, josta ei tuntunut millään kerralla saavan mitään uutta. Kirjassa oli mielestäni kohtia, joista olisi ollut mielenkiintoista lukea vähän enemmänkin, esimerkiksi Damenin kohtaamat historialliset henkilöt, nämä kohtaukset ohitettiin kuitenkin olan kohautuksella ja oli onnistuttu tekemään todella tylsiksi.

Kirjan hahmot eivät myöskään säväyttäneet, eivätkä he tunnu kehittyvän millään tavalla. Havenista tuli todella ylimielinen muuttumisensa jälkeen, Ever hehkuttaa Damenia koko ajan ja tuntuu aika yksinkertaiselta, Damenin täydellisyys alkaa hipoa jo taivaita. Hahmoissa olisi siis huomattavasti kehittämisen varaa ja heistä olisi pitänyt saada vähän enemmän irti.

Olen pettynyt tähän kirjasarjaan, koska pidin ensimmäisestä osasta, mutta nyt kirjat tuntuvat menevän joka kerta vaan alemmas ja alemmas. Sarjassa olisi vielä seuraavina osina Kirkas tähti ja Elämän värit, mutta en usko lukevani enää näitä, koska juoni ei pidä enää millään tavalla otteessaan vaan toistaa samoja asioita jatkuvasti, eikä hahmojenkaan kohtalo juuri hetkauta.


Alkuperäinen nimi: Dark flame, 2010
Arvosana: 2
Sivut: 315
Otava, 2012

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Brian Jacques - Sammalkukkametsän sota

Peloton hiirisoturi Martin saapuu Sammalkukkametsään ja joutuu heti julman villikissakuninkaan vangiksi. Samaan aikaan kuninkaan armoton tytär Tsarmina kaappaa vallan ja alkaa hallita seutua hirmuisten joukkojen avulla. Vankityrmässä viruva rohkea Martin on metsänasukkien ainoa toivo voittaa taistelu säälimätöntä Tsarmiinaa vastaan.

Sammalkukkametsän sota on Redwallin taru -sarjan toinen osa, joka kertoo tapahtumista kauan ennen ensimmäisen osan tapahtumia. Kirja oli juoneltaan ihan hyvä, vaikkei mukana ollutkaan sen suurempia juonenkäänteitä. Teksti ja juoni yleensäkin kulki aika tasaisesti eteenpäin, mutta silti löysin kirjasta jotain taikaa joka saa lukemaan kirjaa eteenpäin. Jacquesin kirjoitustyyli on myös sellaista, jota on helppo ja mukava lukea. En kuitenkaan pitänyt tästä osasta niin paljoa kuin ensimmäisestä, joka lumosi minut jopa raaoillakin kohtauksilla, tästä teoksesta kun ei tuntunut löytyvän yhtään raakaa kohtausta, joita odotin kirjan alusta loppuun. Kirjassa pääsee kuitenkin mukaan eläinten seikkailuun, johon kirja painottuukin huomattavasti ensimmäistä osaa enemmän.

Joskus ajattelin näiden kirjojen olevan lapsellista luettavaa, mutta olen saanut näiden kahden teoksen kohdalla ettei näin kuitenkaan ole. Eläimet hahmoina tekevät kirjasta mielenkiintoista luettavaa, enkä usko että kirja olisi läheskään näin mielenkiintoinen jos päähenkilöinä olisivat ihmiset. Eläinhahmot ovat mielenkiintoisia, vaikka välillä tuntuu että eläinten kokoja on huomattavasti suurenneltu, mutta kaipa se kuuluu tämän tyyppiseen fantasiaan.

Suosittelen kirjaa eläinfantasiasta pitäville ja ensimmäisestä Redwallin taru -kirjasta innostuneille lukijoille, kirja sopii myös hyvin seikkailun janoisille. Tämä kirja sopii myös nuoremmille lukijoille. Sivumäärästä huolimatta kirja on aika kevyttä ja nopeaa luettavaa.

Alkuperäinen nimi: Mossflower, 1988
Arvosana: 3

Sivut: 432
Otava, 1999

torstai 17. joulukuuta 2015

Anna-Leena Härkönen - Akvaariorakkautta

Saara on nuori tarjoilija, joka tapaa toimittajana työskentelevän Jounin. Pariskunnan viattomasta illasta alkaa kuitenkin kehkeytyä jotakin suurempaa, jota joku voisi kutsua jo rakkaudeksi. Pariskunnan matka rakkauden satamaan ei kuitenkaan tule olemaan helppo, kun seksistä tulee pakkomielle, joka alkaa pikku hiljaa syömään suhdetta.

En ole eläessäni lukenyt yhtään erotiikka-aiheista kirjaa, joten päätin nyt katsastaa tämänkin genren. Nettiselailun jälkeen löysinkin Härkösen kirjoittaman Akvaariorakkautta -kirjan, sivumääräkään ei ollut päätähuimaava, joten päätin lainata kyseisen teoksen kirjastosta ja aloittaa varovasti uuden aluevaltauksen. Saaran ja Jounin suhde tuntuu perustuvan pitkälti vain seksille, ainakaan kirjassa ei juurikaan mainita heidän tekevän yhdessä oikeastaan mitään muuta kuin petipuuhia. Tuntuu että molemmat ovat vähän epävarmoja itsestään, kun he sahaavat koko ajan edestakaisin tunteidensa ja ajatustensa kanssa "olenko riittävä, en riitä toiselle..", joka alkaa ainakin itseäni hiukan ärsyttämään. Tuntuu, että alkuhuuman jälkeen pariskunnan elämään ei mahdu muuta kuin jatkuvaa kinastelua seksistä.

Pidin Saarasta päähenkilönä paljon ja tämän ajattelumaailmasta, sekä useista letkautuksista. Hän oli hahmona uskottava, vaikka välillä aika ailahtelevainen. Jouni puolestaan oli aluksi todella hellyyttävä, mutta pakkomielle Saaran laukeamisista alkoi korventaa lukemista. Aluksi seksin olisi pitänyt olla Jounin mielestä maailmaa mullistavaa, kunnes lopuksi syytti Saaraa tästä ajattelutavasta.

Kirja oli ihan hyvää luettavaa ja Härkönen on onnistunut kirjoittamaan tekstin, joka pitää mielenkiintoa yllä ja saa lukemaan luvun toisensa jälkeen, kunnes kirja onkin jo loppusuoralla. Ensimmäiseksi erotiikka-aiheiseksi kirjaksi pidin teosta hyvänä, se oli kevyt aloitus genren maailmaan, koska käsitteli myös paljon muutakin kuin pelkkää seksiä ja seksi pysyi myös pitkälti normaaliuden rajoissa ilman mitään dominointeja. Suosittelen lukemaan, mikäli pitää Härkösen teoksista ja uskaltautuu lukemaan myös rohkeampaa tekstiä. Kansikuvalle plussaa selkeydestään ja yksinkertaisuudestaan, vaikkei käsirautaleikit kuuluneetkaan varsinaisesti tämän teoksen sisältöön.


Arvosana: 4
Sivut: 190
Otava, 1990

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Satu Mattila-Laine - Parantola

15-vuotias epilepsiaa sairastava Elisa saa epileptisen kohtauksen vanhassa ja ränsistyneessä parantolassa, jossa heidän oli ystävien kanssa tarkoitus viettää iltaa. Herätessään Elisa huomaa olevansa 1930-luvulla samassa parantolassa, mutta tällä kertaa se on täydessä toimivuudessaan kaatumatautiparantolana. Elisa ystävystyy potilaana olevan Annan kanssa. Parantolan lääkärillä on julmia suunnitelmia molempien tyttöjen varalle.

Parantola -kirjassa pääsee tutustumaan epilepsiaan ja hiukan myös sen vanhoihin hoitotapoihin, itselle epilepsia oli jo entuudestaan tuttu työn puolesta, joten itse en saanut sairaudesta mitään uutta tietoa, paitsi nyt tietenkin entisaikojen hoidoista. Kirjan alkua lukiessa tuli omat peruskouluaikaiset asiat ja kommellukset mieleen, kuinka kolmekymppisiäkin pidettiin jo aivan ikäloppuina, kuten kirjassakin sanottiin. Teksti oli aika tasaista, eikä kirjassa tapahtunut mitään päätähuumaavia juonenkäänteitäkään, jos sellaisia nyt sattui olemaan yhtäkään. Juonesta puuttui se jokin, joka olisi saanut pidettyä mielenkiinnon alusta loppuun asti esillä, mutta nyt tarina oli aika tasapaksua, eikä mitenkään erityisen kiinnostavaa.

Odotin kirjalta jollakin tavalla enemmän. Olisi ollut kiva päästä vähän paremmin hahmoihin sisään ja tutustumaan heihin paremmin, nyt kaikki hahmot tuntuivat jäävän jotenkin vaisuiksi, vaikka sivuhahmoinakin oli mielenkiintoisia persoonia. Itseäni kirja ei juurikaan säväyttänyt ja se tuntuikin olevan suunnattu selkeästi nuorille lukijoille, varmaan juurikin peruskouluikäisille. Kirja tuntui mielenkiintoiselta takakannen tekstin perusteella, mutta valitettavasti joudun harmikseni sanomaan että  todellisuus olikin jotain aivan muuta.


Arvosana: 2
Sivut: 153
Karisto, 2015

Jeff Vandermeer - Hävitys

Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten tuntemattoman voiman eristämäksi. Sinne lähetetyille retkikunnille on aina käynyt huonosti. Nyt retkikunta 12 yrittää saada selvyyttä rajan takaisesta todellisuudesta. Alue ylittää kuitenkin heidän hurjimmatkin odotuksensa. Herää kysymys, onko retkikunnalle valehdeltu alusta lähtien.

Hävitys aloittaa Jeff Vandermeerin Eteläraja -trilogian melko onnistuneella suorituksella. Juoni tuntui kuitenkin välillä aika laimealta, tarina ei tuntunut välillä etenevän yhtään mihinkään kun keskityttiin vaan päähahmona olleen biologin ajatuksiin menneestä elämästään. Voi olla että osa tapahtumista kietoutuu jossain kohtaa yhteen kirjan juonen kanssa, mutta uskallan epäillä. Kirjan idea itsessään on todella mielenkiintoinen ja nerokas, vaikka alku tuntuukin jotenkin tahmealta. Kaikki kirjan jännittävimmät tapahtumat tuntuvat sijoittuvan kirjan loppupuoliskolle ja tarina alkaa tiivistyä, sekä saa onnistuneesti pidettyä mielenkiintoani yllä.

Kirjan kuvauksen perusteella odotin melko karua maastoa (jota se ilmeisesti olikin), mutta lisäksi vielä ajattelin kirjan sisältävän paljon Avatar -tyyppistä meininkiä, kaikkine omituisine otuksineen ja kasveineen, mutta nyt se tuntui siltä osin melko laimealta. Kirjaan oli kuitenkin lisätty toisella tavalla mielenkiintoisia otuksia, vaikka sitten tuiki tavallinen delfiini, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan niin tavallinen veden nisäkäs. Kirjan loppu antoi paljon toivoa seuraavaa osaa kohtaan ja innolla jo odotankin että pääsen lainaamaan sen kirjastosta.

Palautteesta huolimatta kirjassa oli se jokin, joka sai lukemaan sitä vain eteenpäin ja yks kaks luin jo viimeistä sivua. Täytyy myöntää että Vandermeer tietää kuitenkin miten pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Kirjan kansi on myös mielestäni onnistunut ja kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.


Alkuperäinen nimi: Annihilation
Arvosana: 3,5
Sivut: 222
Like, 2015

Eteläraja

Eteläraja (The southern reach trilogy) -scifitrilogia on Jeff Vandermeerin kirjoittama amerikkalainen myyntimenestys. Trilogia kertoo Alue X:stä, joka on joutunut vuosikymmeniä sitten tuntemattoman voiman eristämäksi. Paikalla on käynyt toistakymmentä retkikuntaa, kunnes retkikuntaan 12 kuulunut biologi saa tietää että ryhmille on valehdeltu alusta asti alueen vaarallisuudesta ja mitä kaikkea se todellisuudessaan pitää sisällään. Biologi löytää retkikuntien päiväkirjoja, joita on päivätty jo paljon aikaisemmin kuin ensimmäinen retkikunta on hänen tietojensa mukaan lähtenyt alueelle.










Kirjat:

1. Hävitys, 2015 (Annihilation, 2014)
2. Hallinta, 2015 (Authority, 2014)
3. Hyväksyntä, 2016 (Acceptance, 2014)

tiistai 15. joulukuuta 2015

Hanna-Riikka Kuisma - Käärmeenpesä

Julius ja Veera asuvat yhdessä ja heidän elämänsä on täyttynyt parisuhdeväkivallalla, masennuksella ja huumeilla. Heidän elämäänsä astuu pian molemmille entuudestaan tuttu Miro, Juliuksen vanha kaveri ja Veeran entinen kumppani, Miro onnistuu sekoittamaan pariskunnan pakan.

Käärmeenpesä on jo pitkään ollut lukulistallani ja nyt sain vihdoinkin aikaiseksi lainata sen kirjastosta ja nyt myös luettua. Ajattelin sen olevan mielenkiintoinen teos, joka olisi ehdottomasti luettava. Nyt olen kuitenkin täysin eri mieltä. Käärmeenpesä alkaa parisuhdeväkivallalla, jota Julius joutuu päivittäin kohtaamaan Veeran suunnalta. Pidinkin kirjasta aluksi ja se tuntuikin mielenkiintoiselta, mutta pian todellisuus löi vasten kasvoja. Kirjasta puuttui lähes kokonaan mielenkiintoinen juoni, eikä kirja koukuttanut millään tavalla. Ensimmäisten sivujen jälkeen tarina lopahti kokonaan, eikä ollut millään tavalla kiinnostava, pelkästään outo.

Hahmot olivat kaikki tavallaan samanlaisia, kaikki tuntuivat kärsivän jollakin tasolla mielenterveydellisistä sairauksista ja olivat kaikki aika epävakaita. Julius oli ainoa tarinan sympaattinen henkilö, mies jonka naisystävä hakkasi tätä ja mies joka halusi olla jotain muuta kuin mitä oli. Veeraan puolestaan oli laitettu aivan liikaa kaikkea, oli masennusta, päihderiippuvuutta, mielisairautta ja ties mitä. Tapani tykkäsi salakuvata naisia ja tälle Veera oli suuri pakkomielle. Mirokin vaikutti jotenkin olevan aika epätasapainoinen.

Valitan, mutta en keksi juurikaan mitään positiivista sanottavaa tästä kirjasta, koska sellaista ei ollut. Suositteluista puhumattakaan. Voi olla että itse en vain ymmärtänyt tämän teoksen nerokkuutta, tai sitten sellaista ei vain yksinkertaisesti ollut.


Arvosana: 1
Sivut: 166
WSOY, 2007

maanantai 14. joulukuuta 2015

Charlaine Harris - Yllätyksiä haudan takaa

Harper Connelly on kutsuttu yhdessä velipuolensa Tolliverin kanssa Memphisiin vanhalle hautausmaalle, jotta Harper voisi kertoa vainajien kuolintapoja kykynsä avulla. Harperin hämmästykseksi yhdessä haudoista on myös nuoren tytön tuoreempi ruumis, eikä kuolintapa ole tapaturmainen. Harper ja Tolliver tempautuvat mukaan nuoren tytön kuoleman selvittelyyn. Kaksikko päättää tutkia tapausta keskenään ja he suuntavat keskiyöllä takaisin hautausmaalle, tällöin haudasta löytyy taas uusi ruumis.

Yllätyksiä haudan takaa on Harper Connelly -kirjasarjan toinen osa. Kirjan juoni oli melko tasaista alusta loppuun asti, jonka takia en pitänyt tästä osasta aivan niin paljoa kuin ensimmäisestä. Jännittäviä juonenkäänteitä ei myöskään mahtunut tähän teokseen juurikaan mukaan. Juoni ei kuitenkaan ollut periaatteessa ennalta-arvattava, toki oli selvää että murhaajaksi paljastuisi lopulta joku Morgensternien perheestä, mutta kenenkään käyttäytymisen perusteella ei voinut tietää kuka se loppujen lopuksi tulisi olemaan. Loppukohtaus pääsi myös jollain tapaa sujahtamaan nopeasti ohi, olisin toivonut vähän enemmän jännitystä kirjan loppuun, nyt se tuntui loppuvan ennen kuin ehti alkaakkaan.

Tolliver suhtautuu Harperiin ehkä jopa liian omistushaluisesti ja mustasukkaisesti kun on kyse Harperin vähäisistä miehistä. Myös kaksikon tunteet olivat melko ennalta-arvattavia, jossakin vaiheessa arvelin toisen tunteiden kuumenevan toista kohtaan, vaikka en olisi niin halunnutkaan käyvän tässä tarinassa. Vaikkei pari käytännössä mitään sukua toisilleen olekaan, tuntuu se jollain tavalla hieman irstaalta ja tekee tarinasta mielestäni huonomman.

Kirja oli ihan perushyvää luettavaa, vaikka ei aivan yltänytkään edellisen osan tasolle jännityksensä ja tapahtumiensa puolesta.


Alkuperäinen nimi: Grave surprise
Arvosana: 3
Sivut: 279
Gummerus, 2015

perjantai 11. joulukuuta 2015

J. K. Johansson - Venla

Lauran murhaaja on nyt selvillä, mutta poliisitutkinta ei vieläkään tule päätökseen, kun lenkkeilijä löytää metsästä taas uuden naisuhrin. Samaan aikaan Noorasta tehdään katoamisilmoitus, hänestä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun tyttö nousi limusiiniin. Myös Venlan tapaus alkaa vihdoin ratketa.

Venla on maailmanmenestyksen saavuttaneen Palokaski -trilogian kolmas ja viimeinen osa. Tässä kirjassa tuntui olevan niin mutkikkaita juonenkäänteitä, ettei meinannut mukana pysyä. Kirjassa annettiin välillä pieniä vihjailuja siitä, ketkä ovat sekaantuneet nuorten tyttöjen ja Tiinan murhiin, mutta myöhemmin osoittautuikin että olin päätellyt kaiken aivan väärin. Kirjaa lukiessa kannattaa siis olla kunnolla hereillä, muuten voi olla että tippuu totaalisesti kärryiltä.

Venla onnistuu kietomaan koko trilogian langanpätkät yhteen ja palaset alkavat vihdoin loksahdella lukijan päässä paikoilleen. Itse kehittelin montakin teoriaa, mitä kirjassa tulee tapahtumaan, mutta kirjoittajat ovat ovelasti kumonneet kaikki omat teoriani ja onnistuneet kehittämään ennalta-arvaamattoman trilogian. Itselleni jäi kuitenkin muutamia kysymyksiä auki, kuten oliko Oinonen ja Saastamoinen lopulta sama henkilö, uskoakseni oli. Ja oliko Aikun uusi lapsi Niken? Menikö Nikke lopulta takaisin Suskin helmoihin vain koska Aikku sai jälleen haluamansa lapsen ja potkaisi Niken pihalle? Tavallaan olin myös jollain tasolla hiukan pettynyt kirjan loppuun, tuntui kuin loppuratkaisu olisi vain lyöty kasvoille sitä sen enempää miettimättä.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä trilogiasta todella paljon. Sarjasta ei missään nimessä puuttunut jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan, trilogia oli mukavan kevyttä luettavaa, joka herätti paljon ajatuksia kirjojen edetessä.


Arvosana: 4
Sivut: 204
Tammi, 2015

torstai 10. joulukuuta 2015

J. K. Johansson - Noora

Lauran kuoleman tutkimus on päättynyt ja kuolema raportoitiin onnettomuudeksi. Pian tutkimusten päätyttyä konstaapeli Korhosen lapsenlapsi Saska löytyy murhattuna kuntosalilta. Onko Lauran ja Saskan kuolemien välillä jokin yhteys? Ja voisiko Venlankin kuolema liittyä siihen? Miia alkaa yhdessä Korhosen kanssa selvittää epävirallisesti tapausta. Samaan aikaan Noora alkaa kirjoittaa blogia Madde -nimimerkillä, päästäkseen pakoon todellisuutta.

Noora on Palokaski -trilogian toinen osa. Kirja ei ollut ehkä ihan niin jännittävä alusta loppuun, mitä ensimmäinen osa Laura oli. Kaikki jännitys tuntui olevan säästetty kirjan loppuun, jonne suurimmat juonenkäänteetkin tuntuivat menneen. Juoneltaan kirja oli kuitenkin hyvä ja murhaajakin saatiin selville suuren jännitysnäytelmän kautta, mutta uskon että viimeisessä osassa Venla riittää vielä aihetta jännitykseen viitaten murhaajan viimeisimpiin sanoihin ja Miian viimeiseen löytöön.

Kirjassa tunnuttiin keskittyvän aika paljon Nooran blogin pitämiseen ja vähän vähemmän itse tapauksen selvittämiseen, vaikka Nooran tarinaa oli ihan kiva seurata ja pääsi hyvin tutustumaan uuteen hahmoon, tuntui että kirja pyöri silti liikaa blogin ympärillä. Hahmona Noora oli vähän ristiriitainen, tavallaan todella sympaattinen, mutta toisaalta ehkä hivenen jopa ärsyttävä angsti luonteensa takia. Mukana oli, kuten aiemmassakin osassa, myös vähän arkaluonteisempaa aihetta lapsettomuudesta ja sen vaikutuksesta parisuhteeseen. Kaikki kirjan tapahtumat olivat hyvin kuvailtuja ja tapahtumissa pysyi hyvin mukana, eikä kiinnostuskaan päässyt missään kohtaa lopahtamaan, vaan tämäkin osa lukaistiin nopeasti läpi. Kirjassa ei juurikaan ollut mitään suurempia käännekohtia, vaan se oli pitkälti ennalta-arvattavissa, ensimmäisessä osassa kun sai jo niin paljon vihjeitä mahdollisista tulevista tapahtumista, kuten esimerkiksi yhdestä murhiin liittyvästä henkilöstä.

Kirjan kansi sopii hyvin itse kirjan sisältöön. Tässä teoksessa kun pääosassa on vähän syrjäytynyt tyttö, joka tuntee olevansa vankilassa oman elämänsä kanssa. Kirjaa suosittelisin nuorille aikuisille, joiden ei välttämättä ole oltava kovinkaan dekkarihenkisiä, kirja kun ei ole ihan perus dekkari, vaan taittaa hyvin myös jännityksen puolelle. Kirjassa on myös muutamia seksikohtauksia.

Adlibris.

Arvosana: 4
Sivut: 270
Tammi, 2014

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Becca Fitzpatrick - Hiljaisuus

Nora herää keskellä yötä hautausmaalla, eikä tiedä lainkaan miten on sinne joutunut. Pian hän saa kuulla olleensa kadoksissa kolme kuukautta, muistamatta mitään tapahtumista kidnappauksen aikana tai jo viikkoja ennen sitä. Nora päättää ottaa selvää ketä ovat salaperäiset Patch, Jev ja Scott, edes hänen paras ystävänsä Vee ei halua auttaa häntä muistamaan Patchia. Ja kuka on pelottavana pidetty Musta Käsi?

Hiljaisuus on Langennut enkeli -kirjasarjan kolmas osa, jonka olen vasta nyt saanut aikaiseksi lukea. Aikaisempien osien lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että Noran muistikatkos osui hyvään saumaan ja sai itsenikin muistamaan aikaisempien kirjojen tapahtumia. Nyt sain lukea taas jatkoa Noran ja Patchin välillä jopa vähän hämmentävältäkin tuntuneelle rakkaustarinalle. Fitzpatrick on onnistunut tekemään sarjasta todella koukuttavan, kuten myös tämänkin kirjan osalta sain taas huomata. Kirjassa on sopivasti romantiikkaa, mutta kirja ei jatkuvasti pyöri useiden fantasiakirjojen tavalla sen ympärillä, vaan antaa hyvät mahdollisuudet keskittyä myös itse juoneen. Juoni onkin suunniteltu hyvin ja myös tässä osassa oli täysin ennalta-arvaamattomiakin kohtauksia, jotka käänsivät kirjan täysin päälaelleen. Odotankin erityisesti kirjan seuraavan ja viimeisen osan lukemista, miten Nora ja Patch meinaavat selviytyä nefilien ja langenneiden enkelten välisestä taistelusta, varsinkin nyt kun molemmat ovat eri puolilla.

Kirjailija on onnistunut kirjoittamaan tekstin kiinnostavasti, eikä se ollut missään vaiheessa tylsä tai laimea, vaan teksti onnistui pitämään koko ajan otteessaan. Vähän miinusta kirjan ulkoasussa täytyy antaa fonttikoolle, joka tuntui olevan vähän turhan pientä, varsinkin kun itse olen tottunut lukemaan tiran verran isommalla fontilla varustettuja kirjoja. Väsyneenä lukeminen ei tässä vaiheessa oikein tuottanut tulosta, vaikka ei millään olisi malttanut laskea kirjaa käsistään, tuntui ettei pysty kunnolla keskittymään tekstiin fontin takia.

Adlibris.

Alkuperäinen nimi: Silence, 2011
Arvosana: 4½ 
Sivut: 334
WSOY, 2012

tiistai 1. joulukuuta 2015

R. L. Stine - Yön maku

Destiny ja Livvy ovat olleet aina läheisiä, kunnes Livvy päätti valita ihmisyyden sijasta elämän vampyyrinä. Destiny haluaa epätoivoisesti kaksoissisarensa takaisin, mutta Livvy tuntuu nauttivan liikaa uudesta elämästään. Molempien elämään pamahtaa pian uudet rakkaudet, mutta toinen näistä rakkauksista ei olekaan ihan sitä miltä näyttää, pian molemmat siskokset huomaavat olevansa suuressa vaarassa.

Yön maku on R. L. Stinen luoman Vampyyrisiskokset -kirjasarjan toinen ja viimeinen osa. Pidin tästä teoksesta huomattavasti enemmän kuin aikaisemmasta osasta. Yön maku -kirja ei jättänyt aivan kylmäksi vaan sisälsi monia yllättäviäkin juonenkäänteitä, sekä yllättävän paljon aavistuksen jännittäviäkin tapahtumia. Hiukan laimeasta alusta huolimatta kirjailija on onnistunut kirjoittamaan tekstin, jota oli ilo lukea ja seurata. Kirjan loppua ajatellen olisin uskonut, että sarjaan kuuluisi vielä ainakin kolmas osa, mutta en ainakaan ole löytänyt kyseistä teosta internetin ihmeellisestä maailmasta. Nyt kirja tuntui jäävän jollakin tavalla hiukan auki.

Kirja tuntui kuitenkin olevan hieman tunteeton, isossakin osassa aikaisemmassa kirjassa olleiden hahmojen kuolema ei juurikaan liikuttanut toisia hahmoja, eikä niin järin itseänikään. Olisinkin siis toivonut että kirjoittaja olisi onnistunut luomaan kirjaan vähän enemmän tunnetta. Mikey tuntui jotenkin liioitellun rasittavalta ja lellityltä, ehkä jollakin tasolla jopa liian häiriintyneeltä. Välillä kirjassa tunnuttiin liikkuvan liiaksi Mikeyn tunteiden ympärillä - miten jokainen siskosten tekemä liike vaikuttaa poikaan ja häiriinnyttää tätä vaan lisää. Siskokset on pidetty aika lailla samanlaisina kuin aiemmassakin osassa, Destiny onnistui kuitenkin kohottamaan pisteitään omissa silmissäni.

Vampyyrisiskokset oli ihan luettavaa suht' peruskamaa, kuitenkin pienellä erilaisuuden vivahteella vampyyrielämään liittyvien eläinmuutosten takia. Kirjasarja on suunnattu ehkä vähän nuoremmille lukijoille, siitä kun ei juurikaan paistanut raakuus, vaikka välillä tuntui olevan hyvin ainekset koossa kunnon jytinälle.

Alkuperäinen nimi: The taste of night, 2004
Arvosana: 3½
Sivut: 266
WSOY, 2006

perjantai 27. marraskuuta 2015

R. L. Stine - Vampyyrisiskokset

Destiny ja hänen kaksoissisarensa Livvy ovat kesäleirillä ennen viimeistä lukiovuottaan. Destiny viettää iltaa leiriohjaaja Renzin kanssa, ja ilta saakin odottamattoman käänteen. Leiriltä palatessaan tytöt huomaavat että he himoitsevat aina vain enemmän verta ja saavat kuulla kaupungissa liikkuvista vampyyrinmetsästäjistä.

Vampyyrisiskokset on samannimisen kaksiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Vaikka kyseessä onkin vampyyrikirjallisuus, onnistui tämä R. L. Stinen luomus tuomaan jotakin uutta näihin useaan kertaan luettuihin vampyyritarinoihin, nimittäin parannuskeinon, sekä muuttumistavan ja -ajankohdan. Toki kirjassa oli myös paljon kliseitä, kuten Destinyn muuttuminen lepakoksi, mutta toisaalta hahmot pystyivät muuttumaan myös muiksikin eläimiksi. Destiny tuntui aluksi ottavan uutisen melko lunkisti, eikä lainkaan paniikinomaisesti, kuten olisi odotettua. Tuntui kuin tämän mielestä olisi aivan normaalia imeä kani kuiviin keskellä yötä. Livvyn reaktiot puolestaan olivat aluksi jokseenkin aidompia, vaikka loppuratkaisu olikin täysin ennalta-arvattava tämän neitokaisen kohdalla. Vampyyrinmetsästäjät olivat myös kiva lisä kirjaan, vaikkakin tuntuivat loppujen lopuksi aika turhalta lisäykseltä, kun eivät juurikaan päässeet suureen ja vampyyrejä pelottavaan osaan kirjassa, vaan olivat todellisuudessa ehkä vähän turhan lepsuja. Kaiken kaikkiaan kirja oli varsin mukaansatempaava, eikä lukemiseenkaan mennyt kuin pieni hetki. Kun aloin lukemaan kirjaa, tuntui etten voi laskea sitä enää käsistäni. Kirjassa oli myös ihan sopivasti juonenkäänteitä, vaikkakin suurin osa niistä oli aika ennalta-arvattavia, mutta silti viihdyttäviä.

Kaksoset olivat täysiä vastakohtia toisilleen, Destinyn ollessa rauhallinen ja harkittu, oli Livvy menevä ja vähän tyrkky. Tavallaan pidin kuitenkin molempien luonteista ja sopivat oikein hyvin kirjan päähenkilöiksi. Tuo pahamaineinen Renz -vampyyri puolestaan, plaah. Kaveri vain höpötti Laurasta joka ikisessä häntä koskevassa kohtauksessa, joka alkoi ainakin itseäni hiukan ärsyttää ja ahdistaa. Tältä osin kirja vaikuttikin aika paljon Kuolemattomat -kirjasarjalta, jossa jätkä on menettänyt oman "Lauransa" monta kertaa ja kaverilla alkaa olla pakkomielle kyseistä neitokaista kohtaan.

Alkuperäinen nimi: Dangerous girls, 2003
Arvosana:4½
Sivut: 280
WSOY, 2005

Vampyyrisiskokset

Vampyyrisiskokset (Dangerous girls) on R. L. Stinen kaksiosainen fantasiasarja, jossa kaksoissiskoista tulee vampyyrejä. Destiny yrittää kuumeisesti etsiä Palauttajaa, joka voisi hänen kuulemansa mukaan palauttaa siskokset taas entiselleen, mutta Livvy keskittyy enemmän poikahuoliinsa. Lopulta Destiny löytää kuin löytääkin Palauttajan ja tämän mukana myös parannuskeinon. Nyt herääkin kysymys, haluaako Destiny lopulta muuttua takaisin ihmiseksi? Ja entä jos hänen siskonsa päättää valitakin elämän vampyyrinä?







 Kirjat:

1. Vampyyrisiskokset, 2005 (Dangerous girls, 2003)
2. Yön maku, 2006 (The taste of night, 2004)

torstai 26. marraskuuta 2015

Maggie Stiefvater - Viettelys

Viettelys on itsenäinen jatko-osa Väristys -trilogiaan, jossa päästiin tutustumaan Samin ja Gracen tarinaan. Nyt on vuorossa Colen ja Isabelin yhden kirjan pituinen rakkaustarina. Pari rakasti joskus toisiaan, mutta monien sattumusten kautta päätyivät eri teille. Nyt nuoren parin tiet ovat löytäneet takaisin yhteen, mutta matka ei ole helppo. Isabel on yksi harvoista ihmisistä, joka tietää ex-narkkari ja NARKOTIKAn keulahahmo Colen voivan muuttua sudeksi, eikä Isabel tahdo muutenkaan luottaa täysillä Coleen.

Väristys -trilogia teki itseeni aikanaan sen luettuani suuren vaikutuksen ja päätyikin yhdeksi suosikkisarjakseni. Nyt pääsin lähemmin tutustumaan tuohon pahamaineiseen Coleen ja tuittupäiseen Isabeliin ja heidän tarinaansa. Myös tämän parin tarina piti hyvin otteessaan ja Stiefvater onkin onnistunut myös tämän itsenäisen jatko-osan kirjoittamisessa. Kirja käsitteli myös vaikeaakin aihetta, nimittäin päihderiippuvuutta. Ihmiset muistavat Colen sellaisena kuin tämä on ollut: entisenä narkkarina, mutta eivät usko että Cole on muuttunut, silti Cole onnistui hyvin luottamaan itse itseensä ja pitämään itsensä erossa päihteistä, vaikka se tuntui välillä vaikeaa olevankin. Vaikka kirja olikin mielenkiintoinen ja piti hyvin otteessaan, olisin toivonut vähän enemmän susikohtauksia, kun aikaisemmat kirjat pyörivät niin paljon niiden ympärillä. Kirjassa oli melko paljon jatkuvaa sahaamista hahmojen tunteiden ja tekojen välillä, mutta se saikin mielenkiintoni pysymään niin hyvin kirjassa. Pidän myös kirjoittajan ajatuksesta laittaa molempien päähenkilöiden ajatuksia vuorotellen lukuihin, jotta pääsee tutustumaan paremmin päähenkilöihin. Siinä missä Samin ja Gracen tarina oli herkkä ja hauras, on tämä tarina täysin sen vastakohta.

Pidin Colesta hahmona jo todella paljon kolmessa aikaisemmassa kirjassa ja nyt tämä kaveri on päässyt kunnolla pääosaan mukavilla letkautuksillaan ja ajatuksillaan. Cole ei missään vaiheessa ollut ennalta-arvattava, eikä tätä hahmoa voi oikein sellaisena pitääkkään, koskaan ei tiedä mitä jätkän päässä liikkuu. Isabel tuntui hahmona välillä vähän pinnalliselta, mutta kirjan lopussa hänestä kuoriutui varsin pidettävä hahmo, kun alkoi enemmän antaa itsestään irti.

Adlibris.

Alkuperäinen nimi: Sinner, 2014
Arvosana: 4
Sivut: 348
WSOY, 2014

lauantai 21. marraskuuta 2015

P.C. Cast & Kristin Cast - Salattu

Zoey ystävineen on saanut vihdoin paljastettua Neferetin katalan luonteen vampyyrimaailmassa ja Nefret on häipynyt Yön talosta, muttei ole kuitenkaan poistunut kokonaan kuvioista. Nyt Neferetiä ei enää pidättele mikään, vaan hän voi vapaasti ruokkia vallanjanoaan ja tehdä ilkeyksiään. Neferetillä onkin jo uusi suunnitelma: hän satuttaisi Zoeytä tämän ainoan perheenjäsenen avulla.

Salattu on jo kymmenes Yön talo -sarjan kirja ja sen toisaalta alkaakin jo huomaamaan. Tapahtumat tuntuvat junnaavan pahasti paikoillaan, eikä kirjan alussa tapahdu juurikaan mitään. Vasta puolen välin jälkeen alkaa jo hiukan tapahtua enemmän, mutta kaikkein tapahtumarikkain on aivan kirjan loppupuoli. Kirja ei kuitenkaan ollut tapahtumien puutteesta huolimatta tylsä, vaan kirjoittajat ovat onnistuneet pitämään silti tekstin kasassa ja lukukelpoisena. Pitkän miinuksen saa kuitenkin taas hahmojen jatkuvat lapselliset väittelyt, riidat ja nimittelyt, joissa ei tuntunut koskaan olevan mitään järkeä, myös tyhmät suomennokset saavat jotkut hahmoista vaikuttamaan erittäin ärsyttäviltä. Myös pariskuntien välit tuntuivat välillä vähän turhan imeliltä, esimerkiksi juurikin Afroditen ja Dariuksen siirappimaiset kommentit toisilleen.

Hahmot eivät ole juurikaan muuttuneet edelliseen kirjaan verrattuna, vaan ovat pitkälti samanlaisia kattavine sanavarastoineen.  Hattua nostan juonenkäänteelle, jonka Erin tuntuu saavan aikaan hypättyään toiselle puolelle, kirjoittajat ovat onnistuneesti muuttaneet tämän teinitytön ärsyttävästä "kaksosesta" tyrkkyyn angstiteiniin, joka yllätti itseni täysin, enkä osannut lainkaan varautua hahmon muuttumiseen näin radikaalilla tavalla. Kalonaa on myös onnistuttu muuttamaan helvetillisestä "enkelistä" varsin sympaattiseksi hahmoksi, toivottavasti kaveri myös jää sille tielle. Vähän jäi myös mietityttämään mitä kirjoittajat ovat ajatelleet Heathin varalle, kun jätkä tuntuu tosissaan palaavan kuolleista, vaikkakin elää toisen henkilön sisällä.

Adlibris. 

Alkuperäinen nimi: Hidden, 2012
Arvosana: 3½ 
Sivut: 379
Otava, 2014

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Veronica Roth - Outolintu

Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden Chicagoon, jossa ihmiset ovat jaettu viiteen eri ryhmään luonteidensa perusteella; vaatimattomat, sopuisat, uskaliaat, terävät ja rehdit. 16-vuotias Tris on nyt valinnan edessä, hän saa kaikkien muiden 16-vuotiaiden tavoin valita oman osastonsa, jääkö hän perheensä kanssa vaatimattomiin vai jättääkö hän kaiken taakseen ja valitseekin jonkin muun osaston. Tris on kahden osaston vaiheilla, mutta pystyykö hän jättämään kaiken taakseen?

Outolintu on Veronica Rothin kirjoittaman samannimisen trilogian avausosa. Roth onnistui pitämään minut hyvin kiinni kirjassa, eikä lukemiseen lopulta mennyt kauaakaan. Jostain syystä juoni tuntui välillä junnaavan vähän paikoillaan, mutta lähti kuitenkin aina taas eteenpäin. Kirjassa oli paljon eri tapahtumia, mutta jotenkin jäin kaipaamaan enemmän mukaansa tempaavaa jännitystä ja kutkuttavia hetkiä, joita ei mielestäni kirjassa ollut loppujen lopuksi paljoa. Juoni ja idea oli kuitenkin hyvä ja viihdyttävä, mutta välillä tuntui erttä jotakin jäi puuttumaan, en vain osaa pukea sanoiksi mikä se jokin on. Olisin toivonut kirjaan vähän enemmän tunnetta, kun Trisin vanhemmat kuolivat tämän silmien edessä, ei nuorella tytöllä tuntuneet ajatukset juurikaan harhailevan heihin päin, kuten olisi luullut, vaan tyttö oli astunut vähän turhan nopeasti uskaliaan saappaisiin.

Tapahtumissa oli tietenkin mukana myös hiukan nuorta lempeä, joka antoi kirjalle kivan pienen säväyksen. Hahmoja oli moneen lähtöön, ja kuten monissa muissakin kirjoissa löysin täältäkin omat inhokkini ja suosikkini. Suosikiksini nousi Tobias eli "Neljä", jokin vain kaverin luonteessa vetosi minuun. Kovan ulkokuoren alta tuntui pikku hiljaa kuoriutuvan jotakin muuta. Inhokiksi asteli komeasti Peter raivostuttavalla luonteellaan ja itsekkyydellään.

Kirjan pohjalta on tehty myös saman niminen elokuva. Itse olen katsonut elokuvan ennen kirjan lukemista ja täytyy sanoa että tapahtumat ovat aika paljon erilaisia. Kirjassa oli ehkä ripaus enemmän raakuutta, eikä päähenkilökään ollut aivan niin naiivi mitä elokuvassa. Myös kirjan loppu oli huomattavasti nopeatempoisempi mitä elokuvassa.

Adlibris.

Alkuperäinen nimi: Divergent, 2011
Arvosana: 4
Sivut: 363
Otava, 2014

Outolintu

Outolintu (Divergent) on Veronica Rothin kirjoittama scifi trilogia. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuden Chicagoon, jossa ihmiset ovat jaettu viiteen eri ryhmään luonteidensa perusteella; vaatimattomat, sopuisat, uskaliaat, terävät ja rehdit. 16-vuotias Tris on nyt valinnan edessä, hän saa kaikkien muiden 16-vuotiaiden tavoin valita oman osastonsa, jääkö hän perheensä kanssa vaatimattomiin vai jättääkö hän kaiken taakseen ja valitseekin jonkin muun osaston. Valintaseremoniassa Tris taipuu kuitenkin uskaliaisiin ja hänen uusi elämänsä voi alkaa. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan, Tris joutuu käymään tulokkaiden hengenvaaralliset karsintakierrokset, hän tekee läheisempää tuttavuutta Tobiaksen kanssa ja pian hän on keskellä vaatimattomien ja terävien sotaa, jonka seurauksena hän jää osattomaksi. Onko hänellä enää ikinä mitään mahdollisuutta onnelliseen ja turvalliseen elämään?




Kirjat:

1. Outolintu, 2014 (Divergent, 2011)
2. Kapinallinen, 2014 (Insurgent, 2012)
3. Uskollinen, 2015 (Allegiant, 2013)

Lisäosa:

1. Neljä, 2016 (Four: A divergent collection, 2014)

torstai 12. marraskuuta 2015

J. K. Johansson - Laura

Miia on juuri aloittanut uuden työnsä Palokasken koulun erityisopettajana, oltuaan aiemmin töissä nettipoliisina. Miian työt alkavatkin ikävissä merkeissä kun yksi koulun oppilaista katoaa mystisesti jälkiäkään jättämättä. Miia alkaakin epävirallisesti selvittää tapausta, pian hän kuitenkin järkytyksekseen huomaa, että hänen oma veljensä tietää Laurasta enemmän kuin kertoo ja pian Nikke teljetäänkin telkien taakse.

Laura on Palokaski -trilogian jännittävä avausosa, jonka on kirjoittanut J. K. Johansson -nimimerkin takana oleva liuta eri ammattikirjoittajia.

Kirjan juoni oli todella onnistunut ja itse haalin kirjan melkeinpä yhdeltä istumalta. Paljon jäi kysymyksiä auki, mutta eiköhän niihin saa vastauksen kirjan kahdessa vähintäänkin yhtä jännittävässä jatko-osassa. Kirjoittajat ovat todellakin onnistuneet pitämään juonen tiiviinä ja koukuttavana, eikä kirjassa ollut mielestäni mitään ylimääräistä. Mukaan mahtui paljon jännittäviä kohtauksia mukaansatempaavine juonenkäänteineen, mutta myös ripaus seksiäkin. Vaikka kirjoittajia on useita, ovat he kuitenkin osanneet pelata hyvin yhteen ja punninneet kohtauksia hyvin. Kirja ei aiheestaan huolimatta ollut liian vakava, vaan Miia oli hyvässä osassa tasapainottamaan kirjaa hyvillä tempauksillaan yhdessä kavereidensa kanssa.

Kirjan henkilöhahmot olivat mielestäni onnistuneita ja aitoja. Mukaan mahtui jos jonkin sortin kieroilijaa ja salaperäisyydellään uhkuvaa hahmoa. Pidin siitä, miten kirjassa paneuduttiin Miian elämään ja itse pidinkin todella paljon kirjan päähenkilöstä, mutta toki myös muista henkilöistä.

Kirja ei ole ihan perus dekkari ja uskaltaudunkin suosittelemaan tätä kirjaa myös sellaisille, jotka eivät dekkareista niinkään välitä. Itse odotan jo kovasti pääseväni lukemaan kirjan seuraavan osan Noora, johon viitattiin myös jo tämän kirjan lopussa.

Palokaski


Palokaski on J. K. Johanssonin kirjoittama kolmiosainen dekkarisarja. Johansson nimimerkin takana työskentelee useita tarinankerronnan ammattilaisia. Palokaski trilogia sijoittuu Palokasken lähiöön, kun Palokasken koulusta katoaa mystisesti teinityttö ja Miia alkaa entisenä poliisina epävirallisesti selvittää tapausta poliisin ohella. Myös Miian sisko Venla on kadonnut kauan sitten jättämättä lainkaan jälkiä, voisivatko nämä tapaukset liittyä toisiinsa? Laura ei suinkaan jää ainoaksi uhriksi. Olisiko Miian kannattanut alkuunkaan sekaantua koko juttuun?






Kirjat:

1. Laura, 2013
2. Noora, 2014
3. Venla, 2015

tiistai 10. marraskuuta 2015

Erin Hunter - Kuunnousu

Soturikissojen uuden profetian tarina jatkuu sarjan toisella kirjalla Kuunnousu. Klaanikissat ovat selvittäneet Tähtiklaanin antaman vihjeen Keskiyön ennustuksesta. Näiden kuuden klaanikissan matka takaisin kotiin alkaa, mutta ongelmilta ei kuitenkaan voida välttyä. He tapaavat kotimatkallaan heimokissoja ja yksi klaanikissoista joutuu näiden vangiksi täyttääkseen heimon saaman ennustuksen vaarallisen Terävähampaan tappamisesta. Samaan aikaan ihmiset ovat jo alkaneet tuhota klaanien asuinmetsiä ja kissoja alkaa yht'äkkiä kadota.

Kirja on jälleen onnistunut luomus Erin Hunterin nimen takana piileviltä kirjailijoilta. Juoni onnistui pitämään hyvin otteessaan ja sisälsikin huomattavasti enemmän menoa ja meininkiä kuin ensimmäinen osa. Mukaan mahtui paljon ihastuttavia ja vihastuttavia kohtauksia, unohtamatta tietenkään surullista osuutta, kun yksi kuudesta klaanikissasta kuolee. Tässä kirjassa tarinan kertoja vaihtuu Vatukkakynnestä Myrskyturkkiin ja vierailevasti myös Sulkahäntään, klaaneissa tapahtuvista asioista tiedottaa ensimmäisen osan tavoin Lehtitassu. Mielestäni oli ihan mielenkiintoista lukea nyt tapahtumia vuorostaan Myrskyturkin näkökulmasta, oli mukava päästä välillä lukemaan jonkun sellaisen ajatuksia joka ei ollut peräisin Myrskyklaanista, kaikissa edellisissä Soturikissat kirjoissa kun kertojat ovat olleet vain Myrskyklaanilaisia. Ison plussan saa myös heimokissat, vaikka heimokissojen tavat olivatkin pitkälti samanlaisia kuin klaanikissojenkin, on nyt myös mahdollista päästä tutustumaan myöhemminkin kokonaan uusiin kissoihin. Pitkän miinuksen saa puolestaan Tiikerikynnen käyttö tässäkin tarinassa, koko Soturikissojen alkuperäinen sarja käsitteli Tiikerikynttä, ja nyt tämä yhdistetään myös tähänkin sarjaan kahden yllätyspentunsa kautta.

Kirjan juoneen oli onnistuneesti lisätty yllättäviä käänteitä, kuinka klaanikissoja alkaa mystisesti kadota ja miten kaneja syövät kissat kuolevat. Näihin uskoisin saavani vastauksen sarjan seuraavassa osassa Aamunkoi. Pidin myös tavasta, jolla kirja onnistui tekemään juonenkäänteen ennustuksessa, jossa kerrottiin yhden kuudesta kissasta kuolevan, vahvat epäilykset olivat Myrskyturkissa, kuten varmasti monilla muillakin, mutta arvaus osoittautuikin vääräksi. Itse en ainakaan osannut odottaa tätä, vaan pidin juonta automaattisesti ennalta-arvattavana. Nyt odottelen, että saan haalittua itselleni seuraavankin osan.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Eeva Rohas - Syvä pää

Lahjakas teini-ikäinen Fanny on kovaa vauhtia kehittymässä huippu-uimariksi, kunnes hän katkaisee uimarinuransa nöyryytykseen. Kolmekymppinen Susanne teettää itselleen reborn -nuken ja pitää tätä oikeana vauvana. Fanny lähtee isänsä Janin kanssa etelänlomalle, jossa Jan rakastuu pienen Harri pojan äitiin Susannaan. Pari antaa Harrin Susannelle hoitoon kohtalokkain seurauksin.

Nyt olen jostain syystä haalinut oikein urakalla näitä kotimaisia teoksia kirjastosta viimeisen kuukauden aikana. Ja haaliminen jatkuu vielä Eeva Rohaksen teoksella Syvä pää.

Teksti tuntui välillä jotenkin vaikeaselkoiselta kun puhetta ei aina sen koommin mitenkään eritelty vaan jatkettiin yhteen putkeen vain muun tekstin joukossa ilman välimerkkejä. Juoni tuntui aluksi vähän takkuavalta ja alussa keskityttiinkin pitkälti kahden teinitytön tunteisiin heidän uimavalmentajaansa kohtaan, sekä kolmekymppisen Susannen nukkefetissiin. Kun juoni alkoi enemmän sujua, tuntui että myös kirja alkoi tehdä jo loppuaan. Kaikki jännimmät tapahtumat sijoittuvatkin juurikin kirjan loppuun. Rohas onnistui liittämään mukaan tunteita herättäviä kohtauksiakin, kuten Susannen Pupsi -koiran lopettaminen ja Janin muistelma Fannyn äidin tekemästä itsemurhasta perheen yhteisen illanvieton aikana. Vähän harmittaakin tuo kirjan loppu, Rohas oli jättänyt sen täysin auki ja kirja jäi tuntumaan keskeneräiseltä.

Henkilöhahmot olivat mielestäni ihan onnistuneita. Susanneen oli onnistuttu liittämään varsin hyvin näin karusti sanottuna pakkomielteen merkkejä, miten tämä nuori nainen kuvittelee pienen päänsä sisällä hoivaavansa oikeaa vauvaa, vaikka hoitaakin reborn -nukkeaan ja kuinka Susanne onnistuu tartuttamaan tämän tunteen myös jollakin tasolla omaan äitiinsä. Fannysta oli tehty onnistuneesti murrosiän kynnyksellä oleva nuori, puhumattakaan hänen ystävästään Henriikasta. Janin ja Susannan suhde puolestaan jäi vähän mietityttämään, pari tuntui etenevän aika nopealla tahdilla, puhumattakaan heidän rakkauden kehittymisestään.

torstai 5. marraskuuta 2015

Tuomo Jäntti - Talven hallava hevonen

Vuonna 2019 Roni saa soiton päiväkodista, hänen tyttärensä on nostanut nuken ilmaan pelkällä ajatuksenvoimalla. Vuonna 2001 Sannan miesystävä Jaco katoaa jäljettömiin, viimeisen havainnon perusteella löytyy vain miehen kännykkä. 1985 Petri, Sannan aviomies pahoinpitelee perhetuttunsa ja samaan aikaan Petrin kasvattiäiti kuolee. 1970 Johannes istuu vankilassa vaimonsa murhasta, mutta monien sattumien kautta onnistuu karkaamaan vankilasta. 1957 Matilda kiinnittää asunnon kattoon julisteen tähtitaivaasta palatakseen neljännesvuosisadan takaiseen talviyöhön.

Kirjassa päästään tutustumaan perheeseen, jota seuraa vuosikymmenestä toiseen jokin tragedia, eikä draamaltakaan voida välttyä. En oikein tiedä mitä tästä teoksesta pitäisi ajatella, tuntui että kaikki hahmot olisivat jollakin tavalla enemmän tai vähemmän sekaisin, joka ei oikein auttanut itseäni pysymään kirjassa ja sen tapahtumissa mukana. Myös sukulaissuhteet tuntuivat välillä menevän sekaisin kun kirjassa esiintyi niin monta hahmoa. Todella moni asia jäi kokonaan auki, enkä tiedä miten ne loppujen lopuksi edes liittyivät mihinkään. Kirjan alku oli mielestäni huono ja ajattelinkin lopettaa ensimmäisen luvun jälkeen kirjan kokonaan kesken, mutta sitkeästi luin kirjan loppuun asti. Juonet eivät mielestäni oikein punoutuneet yhteen.

Ensimmäisen tarinan juoni on repaleinen ja sekava. Tapahtumat tuntuvat menevän oikein hujauksessa ohi, eikä niihin ehtinyt itse mukaan ollenkaan. Hahmoista ei saanut mitään irti, enkä ymmärtänyt miten tuo yliluonnollisuus liittyi oikeastaan edes mihinkään. Jäin myös miettimään oliko mystinen mies Ronin äidin kadonnut miesystävä vai oliko jätkä vain sekoamispisteessä ja vähän liiankin harhaluuloinen. Jollain tavalla ärsytti myös toistuva se -sanan käyttö ihmisestä puhuttaessa.

Toinen tarina taas on aivan toista maata. Jäntti onnistui mielestäni hyvin ja uskottavasti viemään tarinan juonta eteenpäin, puhumattakaan sen koukuttavuudesta. Teksti oli myös sujuvaa aluksi, kunnes se muuttui vanhan 80-vuotiaan miehen kerronnaksi, jonka ajatuksen harhailivat menneisiin aikoihin vähän turhan usein. Miten Jaco oli loppujen lopuksi hävinnyt?

Kolme viimeistä tarinaa olivat ihan suht hyviä, vaikkakin juoni tuntui rispaantua aika nopeasti jokaisen kohdalla. Pentin kertomus vaikutti vähän sekopäiseltä ja melko julmaltakin, kun taas Ailan kertomus oli tavallaan aika surullinen. Mieleen jäi pyörimään myös Johanneksen vankilapaosta kysymys - miksi vanginvartija päästi kaverin lipettiin?

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Erin Hunter - Keskiyö

Supersuosittu Soturikissat -kirjasarja saa jatkoa alisarjalla nimeltään Uusi profetia, jonka avausosa on Keskiyö.  Tähtiklaani on valinnut jokaisesta neljästä klaanista yhden jäsenen, joka saa Tähtiklaanilta ennustuksen Keskiyöstä ja paikasta jonne aurinko laskee. Nelikko on päättänyt kohdata Tähtiklaanin antaman haasteen ja he lähtevät yhdessä kuulemaan lisää karmaisevasta ennustuksesta, joka muuttaa jokaisen klaanin elämän.

Keskiyö avaa onnistuneesti Soturikissojen jatkosarjan, josta ei jännitystä puutu. Aiemmin Soturikissojen päähenkilönä on ollut Myrskyklaanin nykyinen päällikkö Tulitähti, mutta nyt pääosa siirretään nuoremmalle sukupolvelle ja mukaan mahtuvat myös Tulitähden ja Hiekkamyrskyn kaksi pentua, sekä murhanhimoisen edesmenneen Tiikeritähden pennut. Juoni tuntui välillä vähän junnaavan paikoillaan ja tuntui ettei kirjassa juurikaan päästy eteenpäin, mutta kun kuusi kissaa pääsevät matkaan, tuleekin matkasta jännittävä seikkailu. Mielestäni kirjoittajat ovat onnistuneesti luoneet jatkosarjan Soturikissoille ja upealle Tulitähden matkalle, ainakin ensimmäisen osan perusteella. Kirjan loppu oli onnistunut ja sai ainakin itseni janoamaan jo seuraavaa osaa, seuraavassa osassa kirjasarja tuntuu vasta todella alkavan.

Pidin henkilöhahmoista, vaikkakin Tulitähden tytär Oravatassu alkoikin välillä nirppanokkamaisuudellaan suuresti ärsyttämäänkin. Oli positiivista myös huomata kuinka aiemman sarjan henkilöt ovat kirjojen välissä kasvaneet henkisesti ja onnistuneet jopa aikuistumisprosessissaan. Kirjan päähenkilönä toimii nyt Tiikerikynnen poika Vatukkakynsi ja toisena kertojana on Tulitähden parantajaoppilaana toimiva tytär Lehtitassu. Tulitähden tyttärille oli myös annettu lahja, joka piristi kivasti tarinaa ja lisäsi mukaan jotakin uutta.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Mia Vänskä - Valkoinen aura

Mia Vänskän kolmas teos Valkoinen aura kertoo nuoresta Iinasta, joka muuttaa sairaanhoitajaopintojen takia lapsuudenkodistaan asuntolaan. Iina kuulee, että asuntolassa on joskus murhattu nuori nainen ja pian hän saa huomata, ettei asuntolassa ole kaikki ihan kunnossa. Iina saa kuulla menneisyydestään karmivan totuuden, jonka hän itse on kokonaan unohtanut ja pian hän tempautuukin mukaan outoihin ja kammottaviin tapahtumiin, eikä kuolonuhreilta voi välttyä.

»"Minä olen lääkäri -", hän aloitti, mutta Kujala pysäytti hänet ja pudisti päätään. "Ei siellä tarvita enää lääkäriä."»

Juoneltaan kirja on hyvä ja Mia Vänskä osaakin kirjoittaa tekstiään hyvin ja koukuttavasti, mutta tästä teoksesta puuttuu kuitenkin se jokin - nimittäin kauhu. Kirjassa olisi ollut hyvät ainekset hiuksianostattavaan kauhuun, mutta Vänskä on onnistunut tekemään siitä jollain tavalla laimean. Tästäkin huolimatta pidin kuitenkin kirjasta, vaikken sitä varsinaisesti ihan kauhun puolelle laskisi. Täytyy myöntää että pidän Vänskän aikaisemmista teoksista Saattajasta ja Mustasta kuusta paljon enemmän kuin tästä. Satuin myös huomaamaan että aiempien teosten nimetkin Vänskä oli onnistunut sujauttamaan mukaan tähän teokseen. Pidin kirjan juonessa sen yliluonnollisuudesta ja varsinkin aiheesta, mutta kuten mainitsinkin niin jotenkin se ei kuitenkaan puhunut tässä edukseen.

Hahmot olivat myös mielenkiintoisia ja Iinan "kuudes aisti" oli jotenkin kiehtova, vaikkakin karmiva. Kirjassa esiintyi myös vanhempi rouva nimeltään Rosalind, en ole ihan varma miten häneen olisi pitänyt suhtautua ja kuka hän loppujen lopuksi oli. Kirjassa ei sen kummemmin käynyt ilmi, että kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui, vai oliko häntä loppujen lopuksi edes olemassakaan. Pidin myös kirjassa esiintyvästä pienestä romanssinpoikasesta Iinan ja hänen hetkellisen sijaisopettajansa Aleksin välillä, olisinkin toivonut että tämä olisi voinut jatkua, mutta Vänskä oli päättänyt haluta Iinan joutuvan samanlaiseen oravanpyörään kuin Elisen äitikin oli joutunut, jotenkin se saikin kirjalle onnistuneen ja kieroutuneen loppuratkaisun.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Charlaine Harris - Kuiskauksia haudan takaa

Harper Connellyyn on iskenyt teini-iässä salama, jonka seurauksena hän sai erikoisen kyvyn: hän pystyy aistimaan kuolleiden viimeiset hetket ja heidän sijaintinsa. Harper tienaa kyvyllään elantonsa yhdessä hänen velipuolensa Tolliverin kanssa auttaen tällaisissa asioissa apua tarvitsevia ihmisiä. He saavat keikan Sarnen pikkukaupunkiin selvittämään teinitytön katoamista, mutta tempautuvatkin mukaan kieroon kuolemanrinkiin.

»Yhtäkkiä sisältä ojentui käsi, joka tarttui olkavarteeni ja pyöräytti minut ympäri. Sitten minut kiskaistiin huoneeseen ja lensin mattoon pelottavaa vauhtia.»

Kuiskauksia haudan takaa on Charlaine Harrisin kirjoittaman Harper Connelly kirjasarjan avausosa. Kirja oli aluksi todella tylsänoloinen, mutta mitä enemmän kirjaan syventyi ja sivut etenivät, alkoi myös juoni kiinnostaa enemmän. Positiivista oli myös se, ettei kirjaa ollut pilattu turhalla romantiikalla ja lässytyksellä, vaikka sitä useampi lukija olisikin varmasti halunnut. Maailma on täynnä romanttista fantasiaa ja mielestäni oli vain positiivista että tämä kirja onnistuttiin pitämään vain pienen ja viattoman hauskanpidon puolella. Kirja oli helppolukuinen ja juoni mukaansatempaava, vaikkakin juoni tuntui välillä vähän junnaavan paikoillaan. Odotin jollain tavalla enemmän fantasiamaista jännitystä ja enemmän yliluonnollisuutta mukaan Harperin kykyyn, mutta kirja piti hyvin otteessaan siitäkin huolimatta.

Hahmot olivat kiinnostavia, varsinkin päähenkilönä toimiva Harper. Toisena päähenkilönä oli Tolliver, mutta itse en juurikaan saanut tästä henkilöhahmosta mitään sen kummempaa irti. Harris oli onnistunut luomaan sekä rakastettavia, että vihattavia hahmoja, kuten kuuluukin. Yhdestäkään hahmosta ei oltu tehty täydellisyyttä hipovaa, vaan jokaiselta tuntui löytyvän omat negatiiviset puolensa, toisista vähän enemmän kuin toisista.

Harper Connelly

Harper Connelly on Charlaine Harrisin neliosainen fantasiakirjasarja. Päähenkilönä esiintyy Harper Connelly, johon on iskenyt teini-iässä salama, jonka seurauksena Harper on saanut kyvyn hähdä kuolleiden ihmisten viimeiset hetket ja heidän sijaintinsa. Harper onkin päättänyt yhdessä velipuolensa Tolliverin kanssa käyttää tätä kykyä hankkiakseen elantonsa. He kiertävät kaupungista toiseen saadessaan yhteydenottoja, etsimässä kuolleita ja selvittämässä mitä heille on tapahtunut.

Kirjasarjassa pääset mukaan Harperin yliluonnollisen kyvyn tarjoamaan maailmaan, joka uhkuu jännitystä, eikä vaaratilanteiltakaan voi koskaan välttyä.





Kirjat:

1. Kuiskauksia haudan takaa, 2014 (Grave sight, 2005)
2. Yllätyksiä haudan takaa, 2015 (Grave surprise, 2006)
3. Väristyksiä haudan takaa, 2015 (An ice cold grave, 2007)
4. Salaisuuksia haudan takaa, 2016 (Grave secret, 2009)

perjantai 23. lokakuuta 2015

Veera Laitinen - Surunsyöjät

Hopen kouluun astelee uusi poika, joka tuntuu sulattavan kaikkien sydämet, paitsi Hopen. Hope tuntee aluksi vihaa uutta poikaa kohtaan, mutta pian hän huomaa että tunteet alkavat muuttua aivan toiseen suuntaan - eivätkä ne ole yksipuolisia. Tämän myötä myös Hopen surullinen menneisyys palaa taas hänen mieleensä ja tyttö saa huomata ettei Victor ole ihan sitä miltä vaikuttaa.

»Minunlaisiani kutsutaan monilla eri nimillä: kyynelvaras ja aika usein myös nimellä kuolema. Yleisin nimitys on kuitenkin surunsyöjä.» 

Olin todella ennakkoluuloinen tätä kirjaa kohtaan, koska en yleensä pidä kotimaisesta fantasiasta, josta on yleensä onnistuttu tekemään melko laimeaa, ja tässä tapauksessa myös ottaen huomioon kirjailijan todella nuoren iän. Sain kuitenkin huomata ennakkoluuloni turhiksi, olin erittäin positiivisesti yllättynyt kirjaa kohtaan. Juoni oli toimiva ja piti koukussaan aivan alusta loppuun asti, eikä mennyt kauaakaan kun koko teos oli jo luettu läpi. Kirja oli toki paljolti samanlainen kuin Twilightin jälkeen massana ilmestyneet fantasiat: yliluonnollinen poika tulee kouluun, tyttö ja poika raskastuvat ja näin päin pois, mutta kirjassa oli kuitenkin myös jotain erilaista ja uuttakin. Odotin myös innolla lukevani seuraavan osan, mutta petyin kun huomasin että kirjan muut osat on jätetty kokonaan julkaisematta. Kirjasarjassa olisi pitänyt olla tietojeni mukaan kaikkiaan viisi kirjaa.

Henkilöhahmot olivat mielestäni kiinnostavia ja eniten pidin kirjan päähenkilö Hopesta ja hänen ystävästään Sarahista, jotka molemmat vaikuttivat aidoilta ja todentuntuisilta. Luonteisiin oli mielestäni myös panostettu hyvin, Hopen luonteeseen oli onnistuneesti lisätty tulisuutta ja tappuraa. Victor puolestaan oli vaihtelevasti mielenkiintoinen ja ärsyttävä, välillä tuntui vähän liiankin ylimieleiseltä, ja tätä olisikin voinut hiukan hänessä vähentää. Pidin myös, miten mystiseksi olennoksi surunsyöjät olivat tehty, ripaus enkeliä ja ripaus vampyyriä. Positiivista oli myös se, että sai tutustua uutenlaiseen fantasiaolentoon, joka poikkesi aika hyvin normaaleista lukukokemusten olennoista.

torstai 22. lokakuuta 2015

Patricia McCormick - Viilto

Viilto kertoo nuoren 15-vuotiaan Callien ahdistuksesta, kuinka hän purkaa omaa pahaa oloaan itsensä viiltelyyn. Hän on joutunut tämän vuoksi psykiatriseen sairaalaan, jossa on myös syömishäiriöistä kärsiviä ja päihdeongelmaisia. Callie ei pysty puhumaan kuin perheelleen, ei edes terapeutilleen tai muille potilaille, mutta oman pahan olonsa hän pitää kokonaan itsellään.

»Tuntui kuin koko ruumiini olisi ollut vain tämä yksi kohta käsivarressani, joka rukoili tulla raavituksi, veistetyksi, viilletyksi - ihan mitä tahansa - helpotuksen aikaansaamiseksi.» 

Takakannen perusteella Viilto on henkeäsalpaavaa luettavaa, mutta todellisuudessa se oli jotain ihan muuta. Juoni tuntui junnaavan paikoillaan, enkä kokenut saavani tekstistä mitään irti. Kerronta oli melko mitäänsanomaton ja paikoin jopa hieman sekava, Carrie kertoi siis tarinaa terapeutilleen tekstin muodossa. Välillä kirja tuntui hieman ahdistavalta, mutta odotin siltä kuitenkin paljon enemmän, aihe on kuitenkin todella rankka. Callien viiltelyn taustalla tuntui olevan jotenkin heppoiset syyt, vaikkakin ymmärrettävät. Toki kirja on suunnattu enemmän nuorille lukijoille, joten rankempi tarina olisi siirtänyt lukijakunnan vähän vanhempaan ikäluokkaan.

Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja hahmoja löytyi vähän joka lähtöön, niiden luonteissa ja kehityksessä McCormick oli myös selkeästi onnistunut. Hahmot olivat jotenkin sympaattisia ja lukija sai huomata että myös näiden kovien ulkokuorien alla piilee herkkä sisus.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Samuli Antila - Rajat ja muita kauheita tarinoita

Kirja sisältää seitsemän Samuli Antilan parhainta kauhunovellia Keikka, Juoksuhauta, Viheltäjä, Rallikuski, Rajat, Synnytetty ja Tapulinrakentaja. Novellien pääteemoina ovat kummitukset.

»Miehet kaivavat pahojen aavistusten vallassa. Seuraavaksi löytyy pääkallo, jonka silmäkuoppia peittää puoliksi lahonnut sidottu liina.» 

Olen lukenut pitkälti vain positiivista palautetta Samuli Antilan kauhunovellikokoelmasta, mutta olen melko pettynyt teokseen. Saattaa olla että odotin kirjalta ihmeitä ja tämän takia petyin niin pahasti. Odotin hiuksia nostattavia kummitusjuttuja, mutta tekstit ovat mielestäni melko laimeita, eivätkä saa ainakaan omia niskakarvojani pystyyn.

Mielestäni paras kirjan novelleista oli Rajat, jossa perheenisä törmää pelottavaan rajahuutajaan. Miehen vaimo yrittää käskeä rajahuutajan jatkamaan matkaansa, mutta vaimon teolla on kohtalokkaat seuraukset. Pidän novellin juonesta ja sen kulusta. Tässä novellissa olisi hyvät pohjat vaikka kauhuromaanille, jolla voisi olisi valtaa isommallekin lukijakunnalle.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Jukka Nieminen - Zombie vyöhyke

Verenhimoiset zombit ovat vallanneet maailman ja niillä on elämässään vain yksi tarkoitus - syödä ihmislihaa. Yksi puraisu riittää ja pian muuttuu samanlaiseksi laahustelijaksi kuin nekin ovat ja menettää itsensä kokonaan. Pieni ryhmä on onnistunut pelastamaan itsensä zombie apokalypsiltä, mutta heidän taistelunsa elämästä jatkuu edelleen, turvapaikkaa on vaikea löytää ja ruoan hankkiminen on haastavaa, jokainen ruoanhakureissu voi jäädä viimeiseksi. Zombieiden lisäksi vaarana ovat myös toiset selviytyneet.

»Neea yritti syöksyä portaikkoon, mutta oli viivytellyt liikaa. Hän tunsi suun kaulavaltimoaan vasten, ja tiesi - oli varma - kuolemastaan.»

Jukka Niemisen Zombie vyöhyke on teemaltaan kiinnostava kirja, itse kun en ainakaan zombie kirjoja juurikaan tiedä. Juoni oli tavallaan ihan hyvä, vaikkakin ennalta-arvattava, mutta jäi kyllä aika vaisuksi. Olisin toivonut juoneen vähän enemmän yllättäviä käänteitä, nyt tuntui että porukka pysyi pitkälti koko ajan turvassa, eikä verisiä kohtauksia juurikaan päässyt mukaan tekstin joukkoon.

Hahmot olivat aika mitäänsanomattomia, eivätkä juurikaan erottunut edukseen. Hahmoista sai todella vähän irti ja kuvauksetkin tuntuivat jäävän jotenkin puutteellisiksi. Olisin toivonut myös zombeihin vähän enemmän raakuutta. Ostoskärryjä lykkäävä tai rollaattorin kanssa liikkuva zombi ei nyt juurikaan saa mitään pelkoa aikaiseksi, vaan saa lähinnä silmien pyörittelyä osakseen.

Aiheessa olisi ollut valinnanvaraa vaikka ja mihin, mutta nyt se tuntui jäävän jotenkin vaisuksi ja keskeneräiseksi. Tämän voi luetella kirjoihin, jotka nyt kerran elämässään voi lukea, mutta mistään ei jää paitsi jos ei niin tee.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Sauli Uhlgren - Kuolema kulkee yöllä

Sauli Uhlgrenin Kuolema kulkee yöllä on tiivistunnelmainen dekkari, joka sijoittuu Kuopioon. Talonmies Miettinen saa puhelun koskien naispuolista talon asukasta, Miettistä pyydetään käymään naisen asunnolla, koska tämä ei ole ilmaantunut töihin. Asunnosta Miettistä kohtaa järkyttävä näky, puolialaston nainen makaa kuolleena sängyssään. Rikoskomisario Makkonen alkaa tutkia naisen murhaa.

»Syyllisyys on jossakin muualla, kaukana, poissa. Ja päällimmäisenä on vain selkeästi määrittelemätön kohteeton viha.» 

Kirjan takakannen mukaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva tarina nöyryytyksestä, mielen järkkymisestä ja kostosta, joka saakin ajattelemaan kirjaa aivan uudesta näkökulmasta.

Juoni on mielestäni koukuttava ja mukaan mahtuu paljon juonenkäänteitä vaikka kirjan sivumäärä ei olekaan päätä huumaava. Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka olisin toivonut jotenkin toisenlaista loppua. Nyt tuntuu että kaikki oli silmänräpäyksessä ohi. Henkilöt olivat todentuntuisia ja murhaaja oli juurikin niin mystinen kuin toivoinkin näin lyhyeltä dekkarilta.

torstai 15. lokakuuta 2015

Marko Hautala - Kuokkamummo

Samuel palaa kotipaikkakunnalleen Suvikylään isänsä kuoltua. Kaikki teini-iän muistot alkavat pikku hiljaa hiipiä takaisin nyt jo aikuisen miehen mieleen, eivätkä kaikki muistot ole niinkään muistamisen arvoisia, varsinkaan teini-iän ensirakkauden, Julian kohtalo.

Maisa palaa myös lapsuusmaisemiinsa Vaasan Suvikylään tehdessään väitöskirjaa Suvikylän historiasta, johon liittyy myös erittäin voimakkaasti paikallisten asukkaiden kertoma tarina palottavasta, lapsia tappavasta kuokkamummosta. Maisa tarttuu tähän ja alkaa selvittää Kuokkamummon legendaa, mutta olisiko legendan pitänyt vain antaa olla? Samaan aikaan Maisan tuntema teinityttö Sagal katoaa ja hän saa huomata paikallisen teinijengin liittyvän myös asiaan.

»Joiltakin se syö sydämet. Se kaivaa ne rinnasta kuokalla, olit elossa tai et.»

Kirjaa on paljon kuvailtu "epätasaisen hyytäväksi" ja itse olen myös paljon samoilla linjoilla epätasaisuuden kanssa. Juoni hyppi ja pomppi melko paljon ja juuri kun tuntui ettei pysy enää juonessa lainkaan mukana, tapahtui taas jokin yllättävä käänne joka sai katsomaan kokonaisuutta täysin uudella tavalla. Juoni on myös kekseliäs ja kiinnostava, oli mielenkiintoista seurata miten kyläläisten urbaani legenda alkoi kehkeytyä yhä todellisemmaksi ja todellisemmaksi.

Kirjassa ei ollut hyytäviä kohtauksia niin paljoa kuin olisin odottanut, mutta Hautala onnistui kuitenkin lisäämään niitä sinne tänne kirjaan onnistuneesti. Teksti oli muutenkin sujuvaa ja helppolukuista, ja huolimatta pelottavien kohtausten vähäisyydessä piti todella hyvin otteessaan. Tekstiin mahtui myös tunteita herättäviä kohtauksia, kuten itseäni kuvottava koiran tappaminen, joka oli kuvattu varsin yksityiskohtaisesti.

Pidin kirjan henkilöhahmoista. Erityisesti Samuelin ja Julian tarina oli kiinnostava, johon myös kirjassa eniten keskityttiin. Hahmot tuntuivat aidoilta ja kaikilla oli omat yksityiskohtaiset piirteensä, jotka elävöittivät kivasti. Olisin toivonut vähän enemmän paneutumista hahmojen kohtaloon, nyt monien kohtalot jäivät kokonaan auki - mitä hahmoille lopulta tapahtui?

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Blaine Harden - Leiri 14 pako Pohjois-Koreasta

Blaine Hardenin Leiri 14 kertoo Shin Dong-Hyukista, joka syntyi Pohjois-Korean vankileirillä vuonna 1982. Shin asui yli kaksikymmentä vuotta vankileirillä, jonka jälkeen pakeni sieltä. Kirja kertookin Shinin elämästä vankileirillä, miten jopa hänen äitinsä ja veljensä tapettiin hänen silmiensä edessä. Teoksessa pääset lukemaan todellisuutta elämästä vankileirillä.

»Kukaan toinen vankileirillä syntynyt ja varttunut ei ole selviytynyt sieltä hengissä voidakseen kertoa, mitä leirissä tapahtui - ja tapahtuu tänäkin päivänä.»

Kirjan tapahtumat ovat paikka paikoin todella raakojakin, miten jotkut kohtelevat ihmisiä tuolla tavalla. On järkyttävää ajatella, että monet ihmiset oikeasti syntyvät vankileireillä, eivätkä tiedä muusta maailmasta mitään, he vain tyytyvät kohtaloonsa ja pitävät vankileiriä ainoana oikeana kotinaan. Shinin elämä vankileirillä on ollut kamalaa ja julmaa, hänen pakonsa onnistui, vaikka mukana oli paljon pieniä asioita, jotka olisivat hyvin voineet johtaa epäonnistumiseen.

»Maanalaisen vankilan vartijat kiduttivat Shiniä palavan hiilisangon yllä selvittääkseen hänen osuutensa äidin ja veljen pakosuunnitelmaan.»

Kirjassa kerrottiin myös Shinin elämästä paon jälkeen. On ollut varmasti todella paljon oppimista vankileirin ulkopuolella, elämä on ollut helpompaa kun ei ole tarvinnut koko ajan olla jatkuvan pelon alla. Shin on myös tutustunut pakonsa jälkeen itseensä paremmin, hän löysi itsestään uudenlaisia tunteita, joita ei ole koskaan vankileirillä tuntenut tai saanut osakseen. Kuten kirjassakin sanottiin - rakkaus on aivan vieras sana vankileirillä syntyneille. On järkyttävää ajatella, että vielä tänäkin päivänä on olemassa vankileirejä, kirjan takakannen mukaan näillä Pohjois-Korean vankileireillä on jopa 200 000 vankia.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Eveliina Lundqvist - Salainen päiväkirja eläintiloilta

Takakansi kertoo:

Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti harjoittelujaksoja useilla eläintiloilla, kuten navetoissa, sikaloissa ja broilerihallissa. Hän oli kuitenkin erilainen opiskelija: maatalous- ja metsätieteiden maisteri, joka halusi tutustua eläintilojen olosuhteisiin ja kirjoitti kokemuksensa päiväkirjaan.
   Salainen päiväkirja eläintiloilta on ainutlaatuinen teos, sillä aiemmin julkisuuteen tihkunut tieto on perustunut joko hetkittäisiin käynteihin (salakuvaukset) tai tuottajan kanssa ennakkoon sovittuihin ja siten siistittyihin käynteihin (toimittajat). Päiväkirja kertoo vihdoinkin totuuden ja kuvaa kirjoittajan koettelemuksia, järkytyksiä ja onnistumisia tuotantotilojen suljettujen ovien takana.


Arvostelijan mielipide:

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta kertoo Eveliinan kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä opiskeluaikaisista harjoittelupaikoista vuosina 2011-2012. Hän on ollut työharjoitteluissa navetoissa, sikaloissa, broileritilalla, kanalassa ja lampalassa. Kirjan luettuasi olet perillä mitä eläintilojen kulissien takana todella tapahtuu.

»Olen näinä viikkoina huomannut, miten eläintuotanto perustuu vain väkivaltaan.»

Olen seurannut uutisissa pyöriviä juttuja eläintiloilta, salakuvauksia jne. En ole ollut aivan varma mihin itse loppujen lopuksi uskoisin, joitain kuvia on todistetusti photoshopattu mm. pimentämällä, jotta kuva ei näyttäisi kaikkea vaan keksittyisi siihen pahimpaan mitä se ei todellisuudessa välttämättä ole. Toki uskon myös siihen, että tilalliset tekevät suursiivouksen ja parantelevat eläinten elinoloja kun tietävät toimittajien olevan tulossa. Nyt sain kuitenkin lukea kirjan, joka kertoo totuuden Suomen eläintiloista. Totuus oli odotettua raaempi. Toivon, ettei kirjoittaja ole liioitellut missään asioissa, vaan kertoo puhtaasti totuuden. Itsestäni tuntui jotenkin oudolta ettei kirjoittaja tehnyt eläinsuojeluilmoitusta vain koska ajatteli ettei siitä olisi apua, ehkei olisikaan, mutta ei sitä voi tietää ellei kokeile.

»Näin linnun, jonka jalka oli 90 asteen kulmassa maata vasten. Sitten näin toisen samanlaisen. Ja kolmannen... neljännen...»

Kummalliselta tuntui myös isännän ja emännän paljastus, jossa he kertoivat saavansa hyvinvointitukea, jonka ehtona oli että eläinlääkäri tekee vasikoiden nupoutuksen, mutta tilalliset tekevät sen kuitenkin itse ja ovat sopineet asiasta eläinlääkärin kanssa. Tilalliset kertoivat siis tämän asian siinäkin pelossa että menettävät tukensa? Väritettyä vai omaa tyhmyyttä? Eläinten kohtelu oli noin yleensäkin todella julmaa, kanoja ja porsaita nosteltiin jalasta, eläimiä lyötiin sähköpiiskalla, yksi porsas tapettiin seinään iskemällä, porsaiden kastroinnit ilman puudutusta ja vasikoiden nupoutus ilman puudutusta ja mitä vielä. Aivan sairasta. Kirjassa esiteltiin monia asioita, joita en ole aiemmin eläintiloista kuullut ja kuulostavat aivan uskomattomilta ja järkyttäviltä. Näillä eläintiloilla mennään näköjään myös juurikin lain vaatimien minimien mukaan, ei tippaakaan esim. suurempia karsinoita mitä laissa määritellään. Olisiko syytä laittaa näitä lakeja uuteen uskoon, jottei eläintilojen eläimillä olisi niin kamalat oltavat, jotta niiden olo edes aavistuksen verran helpottuisi.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Emily Rodda - Vaeltava aavikko

Takakansi kertoo:

Varjojen valtias on vallannut Deltoran maan. Ainoastaan Deltoran taikavyö voi pelastaa asukkaat, mutta siitä puuttuvat jalokivet on kätketty valtakunnan vaarallisimmille seuduille. Nuori Lief ottaa haasteen vastaan. Hänne kanssaan etsintäretkelle lähtevät vartija Barda ja tuittupäinen Jasmine. Kolme taikakiveä on jo löydetty, mutta edessä on jälleen uusi, pelottava kokemus. Neljäs taikakivi on nimittäin kätketty hengenvaaralliselle Vaeltavalle aavikolle.


Arvostelijan mielipide:

Emily Roddan kirjoittama neljäs Deltoran vyö -kirjasarjaan kuuluva Vaeltava aavikko kertoo Liefin, Bardan ja Jasminen jännittävästä matkasta Vaeltavalle aavikolle, jonne neljäs taikakivi on piilotettu. Matka ei kuitenkaan suju ongelmitta.

»Lief veti kätensä vaistomaisesti miekalleen, mutta muisti samassa, että ase oli poissa, visusti lukkojen takana Äiti Aurinkoisen kaapissa.»

En tiedä mikä tässä kirjasarjassa saa minut pidettyä otteessaan, kirja on täysin ennalta-arvattava, eikä siinä tapahdu juurikaan mitään päähenkilöille. Päähenkilöt pääsevät aina pälkähästä ongelmitta, oli tilanne mikä hyvänsä. Silti jaksan mielenkiinnolla lukea kirjasarjaa eteenpäin, jotta pääsen ennalta-arvattavaan loppukohtaukseen. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa koukuttavasti, se on pakko myöntää, vaikka itse tarina ei niin kovin hohdokas olekaan.

»Varovasti, saksiaan käytellen, peto riisui vaatteet kuolleiden saaliidensa yltä kuin lintu joka kuorii kotilon etanalta.»

Hahmoissa ei taaskaan ole mitään hehkuttamista. Päähenkilöt ovat ihan ok, mutta sivuhenkilöt ovat niin laimeita ja persoonattomia kuin olla ja voi, varsinkin kun kirjassa pitäisi olla myös niitä oikeita pahiksia. Pahisten rooli on kuitenkin melko taka-alalla ja jääkin yleensä pelkkään pikkumaiseen uhkailuun.