perjantai 12. kesäkuuta 2015

Blaine Harden - Leiri 14 pako Pohjois-Koreasta

Blaine Hardenin Leiri 14 kertoo Shin Dong-Hyukista, joka syntyi Pohjois-Korean vankileirillä vuonna 1982. Shin asui yli kaksikymmentä vuotta vankileirillä, jonka jälkeen pakeni sieltä. Kirja kertookin Shinin elämästä vankileirillä, miten jopa hänen äitinsä ja veljensä tapettiin hänen silmiensä edessä. Teoksessa pääset lukemaan todellisuutta elämästä vankileirillä.

»Kukaan toinen vankileirillä syntynyt ja varttunut ei ole selviytynyt sieltä hengissä voidakseen kertoa, mitä leirissä tapahtui - ja tapahtuu tänäkin päivänä.»

Kirjan tapahtumat ovat paikka paikoin todella raakojakin, miten jotkut kohtelevat ihmisiä tuolla tavalla. On järkyttävää ajatella, että monet ihmiset oikeasti syntyvät vankileireillä, eivätkä tiedä muusta maailmasta mitään, he vain tyytyvät kohtaloonsa ja pitävät vankileiriä ainoana oikeana kotinaan. Shinin elämä vankileirillä on ollut kamalaa ja julmaa, hänen pakonsa onnistui, vaikka mukana oli paljon pieniä asioita, jotka olisivat hyvin voineet johtaa epäonnistumiseen.

»Maanalaisen vankilan vartijat kiduttivat Shiniä palavan hiilisangon yllä selvittääkseen hänen osuutensa äidin ja veljen pakosuunnitelmaan.»

Kirjassa kerrottiin myös Shinin elämästä paon jälkeen. On ollut varmasti todella paljon oppimista vankileirin ulkopuolella, elämä on ollut helpompaa kun ei ole tarvinnut koko ajan olla jatkuvan pelon alla. Shin on myös tutustunut pakonsa jälkeen itseensä paremmin, hän löysi itsestään uudenlaisia tunteita, joita ei ole koskaan vankileirillä tuntenut tai saanut osakseen. Kuten kirjassakin sanottiin - rakkaus on aivan vieras sana vankileirillä syntyneille. On järkyttävää ajatella, että vielä tänäkin päivänä on olemassa vankileirejä, kirjan takakannen mukaan näillä Pohjois-Korean vankileireillä on jopa 200 000 vankia.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Eveliina Lundqvist - Salainen päiväkirja eläintiloilta

Takakansi kertoo:

Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti harjoittelujaksoja useilla eläintiloilla, kuten navetoissa, sikaloissa ja broilerihallissa. Hän oli kuitenkin erilainen opiskelija: maatalous- ja metsätieteiden maisteri, joka halusi tutustua eläintilojen olosuhteisiin ja kirjoitti kokemuksensa päiväkirjaan.
   Salainen päiväkirja eläintiloilta on ainutlaatuinen teos, sillä aiemmin julkisuuteen tihkunut tieto on perustunut joko hetkittäisiin käynteihin (salakuvaukset) tai tuottajan kanssa ennakkoon sovittuihin ja siten siistittyihin käynteihin (toimittajat). Päiväkirja kertoo vihdoinkin totuuden ja kuvaa kirjoittajan koettelemuksia, järkytyksiä ja onnistumisia tuotantotilojen suljettujen ovien takana.


Arvostelijan mielipide:

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta kertoo Eveliinan kirjoittamista päiväkirjamerkinnöistä opiskeluaikaisista harjoittelupaikoista vuosina 2011-2012. Hän on ollut työharjoitteluissa navetoissa, sikaloissa, broileritilalla, kanalassa ja lampalassa. Kirjan luettuasi olet perillä mitä eläintilojen kulissien takana todella tapahtuu.

»Olen näinä viikkoina huomannut, miten eläintuotanto perustuu vain väkivaltaan.»

Olen seurannut uutisissa pyöriviä juttuja eläintiloilta, salakuvauksia jne. En ole ollut aivan varma mihin itse loppujen lopuksi uskoisin, joitain kuvia on todistetusti photoshopattu mm. pimentämällä, jotta kuva ei näyttäisi kaikkea vaan keksittyisi siihen pahimpaan mitä se ei todellisuudessa välttämättä ole. Toki uskon myös siihen, että tilalliset tekevät suursiivouksen ja parantelevat eläinten elinoloja kun tietävät toimittajien olevan tulossa. Nyt sain kuitenkin lukea kirjan, joka kertoo totuuden Suomen eläintiloista. Totuus oli odotettua raaempi. Toivon, ettei kirjoittaja ole liioitellut missään asioissa, vaan kertoo puhtaasti totuuden. Itsestäni tuntui jotenkin oudolta ettei kirjoittaja tehnyt eläinsuojeluilmoitusta vain koska ajatteli ettei siitä olisi apua, ehkei olisikaan, mutta ei sitä voi tietää ellei kokeile.

»Näin linnun, jonka jalka oli 90 asteen kulmassa maata vasten. Sitten näin toisen samanlaisen. Ja kolmannen... neljännen...»

Kummalliselta tuntui myös isännän ja emännän paljastus, jossa he kertoivat saavansa hyvinvointitukea, jonka ehtona oli että eläinlääkäri tekee vasikoiden nupoutuksen, mutta tilalliset tekevät sen kuitenkin itse ja ovat sopineet asiasta eläinlääkärin kanssa. Tilalliset kertoivat siis tämän asian siinäkin pelossa että menettävät tukensa? Väritettyä vai omaa tyhmyyttä? Eläinten kohtelu oli noin yleensäkin todella julmaa, kanoja ja porsaita nosteltiin jalasta, eläimiä lyötiin sähköpiiskalla, yksi porsas tapettiin seinään iskemällä, porsaiden kastroinnit ilman puudutusta ja vasikoiden nupoutus ilman puudutusta ja mitä vielä. Aivan sairasta. Kirjassa esiteltiin monia asioita, joita en ole aiemmin eläintiloista kuullut ja kuulostavat aivan uskomattomilta ja järkyttäviltä. Näillä eläintiloilla mennään näköjään myös juurikin lain vaatimien minimien mukaan, ei tippaakaan esim. suurempia karsinoita mitä laissa määritellään. Olisiko syytä laittaa näitä lakeja uuteen uskoon, jottei eläintilojen eläimillä olisi niin kamalat oltavat, jotta niiden olo edes aavistuksen verran helpottuisi.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Emily Rodda - Vaeltava aavikko

Takakansi kertoo:

Varjojen valtias on vallannut Deltoran maan. Ainoastaan Deltoran taikavyö voi pelastaa asukkaat, mutta siitä puuttuvat jalokivet on kätketty valtakunnan vaarallisimmille seuduille. Nuori Lief ottaa haasteen vastaan. Hänne kanssaan etsintäretkelle lähtevät vartija Barda ja tuittupäinen Jasmine. Kolme taikakiveä on jo löydetty, mutta edessä on jälleen uusi, pelottava kokemus. Neljäs taikakivi on nimittäin kätketty hengenvaaralliselle Vaeltavalle aavikolle.


Arvostelijan mielipide:

Emily Roddan kirjoittama neljäs Deltoran vyö -kirjasarjaan kuuluva Vaeltava aavikko kertoo Liefin, Bardan ja Jasminen jännittävästä matkasta Vaeltavalle aavikolle, jonne neljäs taikakivi on piilotettu. Matka ei kuitenkaan suju ongelmitta.

»Lief veti kätensä vaistomaisesti miekalleen, mutta muisti samassa, että ase oli poissa, visusti lukkojen takana Äiti Aurinkoisen kaapissa.»

En tiedä mikä tässä kirjasarjassa saa minut pidettyä otteessaan, kirja on täysin ennalta-arvattava, eikä siinä tapahdu juurikaan mitään päähenkilöille. Päähenkilöt pääsevät aina pälkähästä ongelmitta, oli tilanne mikä hyvänsä. Silti jaksan mielenkiinnolla lukea kirjasarjaa eteenpäin, jotta pääsen ennalta-arvattavaan loppukohtaukseen. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa koukuttavasti, se on pakko myöntää, vaikka itse tarina ei niin kovin hohdokas olekaan.

»Varovasti, saksiaan käytellen, peto riisui vaatteet kuolleiden saaliidensa yltä kuin lintu joka kuorii kotilon etanalta.»

Hahmoissa ei taaskaan ole mitään hehkuttamista. Päähenkilöt ovat ihan ok, mutta sivuhenkilöt ovat niin laimeita ja persoonattomia kuin olla ja voi, varsinkin kun kirjassa pitäisi olla myös niitä oikeita pahiksia. Pahisten rooli on kuitenkin melko taka-alalla ja jääkin yleensä pelkkään pikkumaiseen uhkailuun.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Mia Vänskä - Musta kuu

Takakansi kertoo:

Eristynyt mökkikylä lupaa rauhaa lomailijoille: nelikymppinen perheenäiti Annukka tarvitsee hermolepoa, lööpeissä ryvettynyt bändi lähtee paikkaamaan välejään, iäkäs pariskunta viettää kuherruskuukautta, Idyllisen mökkikylän historia kiehtoo lomailijoita - lähistöllä sijaitsee muinainen uhripaikka.
    Mökkiläiset tekevät kapean kuunsirpin valossa uhripaikalle yöllisen tutkimusretken, jonka seurauksia kukaan ei osaa aavistaa. Pian myyttien ja todellisuuden rajat alkavat sekoittua: metsä puristuu mökkien ympärille, tuuli hengittää kuin elävä olento ja kuu hohtaa taivaalla keskellä päivää. Sitten rannasta löytyy ruumis. Se on peittynyt mustiin perhosiin.


Arvostelijan mielipide:

Mia Vänskän Musta kuu on kirjailijan toinen teos ja se kertoo pienestä mökkikylästä, jonka tapahtumat alkavat pian piinata mökkiläisiä. Annukka, rock bändi, iäkäs pariskunta, sekä pieni lapsi ja hänen isänsä ovat päättäneet lähteä mökkeilemään samalle mökkikylälle. Mökkiläiset tutustuvat paikalliseen nähtävyyteen, jolla on musta menneisyys. He saavat kuitenkin pian huomata, ettei  mökiltä pääsekään enää pois kun sinne kerran on mennyt, eikä piinaavat tapahtumat aio jättää heitä rauhaan. Pian kaksi mökkiläistä katoaa ja toinen löytyy kuolleena mustien perhosten päällystämänä.

»"Reino ja Ursula on kadonneet", Aurora sanoi. "Niiden mökissä on tapahtunut jotain... outoa."»

Kirja on juoneltaan melko tasapaksu, mutta ei kuitenkaan tylsä, vaan teksti kulkee sujuvasti eteenpäin. Itse pidin tästä kirjasta enemmän kuin kirjailijan ensimmäisestä teoksesta Saattajasta, joka menee myös samaan genreen mutta ei ihan yltä tähän asti. Kirjan tapahtumista tuli yllättävän paljon mieleen Evil dead -kauhuelokuva, jotenkin se elokuva vain hyppäsi ensimmäisenä mieleen tätä lukiessani. Kirjassa ei ollut oikeastaan yhtään piinaavaa kauhua, mökkitapahtumat saivat vain oloni jännittyneeksi, mutta ihoni ei missään vaiheessa noussut kananlihalle. Kirjan tapahtumat olivat osittain jopa raakoja, varsinkin kun mukaan oli liitetty pikkulapsen kuolema, onnekseni tästä ei sen tarkemmin selitetty. Mustat perhoset alkoivat itsenikin mielestä olla jo karmivia ja toivon etten sellaisiin ikinä missään törmää. :D Kirjan loppu jäi häiritsevästi auki, itse kun en pidä lopputuloksien spekuloinneista. Pidin kuitenkin kirjailijan teoksesta, se huokui erilaisuudellaan, varsinkin kun en ole tämänkaltaisia kirjoja aiemmin lukenut.

»Mies oli viipynyt kauan, ja palattuaan tämä oli sanonut ettei hänen tarvitsisi enää pelätä. Äiti oli nyt lopullisesti poissa.»

Pidin kirjan hahmoista ja heidän erilaisuudestaan, mukaan mahtui elämäänsä kyllästynyt perheenäiti, kapinoiva rokkari, äkkipikainen Erkka, aistillinen Markus. Kaikki hahmot olivat luonteeltaan juuri sellaisia, että katastrofin ainekset hyökyivät ilmassa. Ainoana hahmona oli Äijälä, josta en saanut yhtään mitään irti, tuntui kuin tämä hahmo olisi laitettu mukaan vain jotta tämä voisi kuolla. Jäi ärsyttämään tuo henkilöhahmojen kohtalo, tai siis neljän jäljelle jääneen. Jääkö Annukka pahan valtaan? Pelastaako Aurora valon pimeydeltä?