tiistai 1. syyskuuta 2020

Corey Taylor: Seitsemän kuolemansyntiä

 

Vaihtoehtometallilegenda Corey Taylor seuloo sielunsa pohjamudat tässä poikkeuksellisessa omaelämäkerrallisessa manifestissa. Sen punaisena lankana ovat kuolemansynnit, joita eritellen hän käy läpi rankkoja elämänvaiheitaan, vanhempiensa alkoholismia, teininä kokemaansa seksuaalista hyväksikäyttöä, rakkauselämäänsä ja maailmanmaineen tuomia mahdollisuuksia sekoilla kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. 

Kun Slipknotin suosio kasvoi ja sen jäsenten elämäntyyli kävi yhä rajummaksi, Taylor alkoi pohtia, mitä "synti" tarkoittaa. Mikä on julistettu hyväksi ja pahaksi, ja miksi näin on tehty? Tämä epäpyhä saarnamies käy kaikenlaisen henkisen laiskuuden ja tekopyhyyden kimppuun sekä ylistää kiihkeästi älyllistä vapautta ja intohimoista elämänasennetta.

Tilitys sisältää niin paljon mustaa huumoria ja satiirista piikittelyä, että Corey Tayloria voi hyvällä syyllä kutsua Amerikan Hynyseksi.

Olen teinistä asti kuunnellut Slipknotin musiikkia, mutta vasta nyt luin Taylorin omaelämäkerran, tai enemmänkin mietekirjan. Ajattelin pääseväni uppoutumaan paremmin miehen menneisyyteen, mutta kirjassa käsitellään ehkä enemmän hänen mietteitään kuin menneisyyttään. Toki myös menneisyyteen sukelletaan, mutta siihen ei niinkään ehdi uppoutua kun se jo on käyty läpi.

Minä vihaan Los Angelesissa ajamista, koska törmään koko ajan ihmisiin. En tarkoita, että törmään heihin kun he ajavat autoillaan. Tarkoitan, että törmään heidän kehoihinsa autolla, jota satun ajamaan.

Taylorin lapsuus ei todellakaan ole ollut helppo, sen tiesin jo ennen kuin luin tämän kirjan, mies on joutunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan kestämään niin paljon että ihmettelen miehen olevan vielä järjissään. Kirjan luettuani tuntui että tutustuin paremmin Taylorin kovaan kuoreen kuin hänen sisimpäänsä.


Alkuperäinen teos: Seven deadly sins, 2011
Sivumäärä: 233
Like, 2011
Arvosana: 3,5


sunnuntai 30. elokuuta 2020

Hugh Howey: Siilo

 

Ihmiskunta on siirtynyt elämään siiloihin, koska ilma maan päällä on myrkyllistä hengittää. Yhteiskunta pysyy koossa tiukkojen sääntöjen avulla. Jules ei kuitenkaan suostu enää uskomaan ylhäältä ladeltuja totuuksia, vaan päättää paljastaa siilon salaisuudet.

Kirja on odotellut hyllyssäni jo muutaman vuoden jotta saisin sen aloitettua, mutta aina olen valinnut sen ohi jonkin toisen teoksen. Nyt otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja päätin avata tämän paljon kehutun Siilo trilogian avausosan.

Hän näki Marnesin kirkkaat ja nurkistaan kurttuiset silmät, jotka katsoivat häneen, sitten miehen katse siirtyi kenttäpulloon. Marnesin kantamaan kenttäpulloon. Vesi, Jahns tajusi, ja siinä ollut myrkky oli tarkoitettu apulaisseriffille.

Aluksi mietin että näinköhän tapahtumat menee läpi kirjan kun hahmo toisensa jälkeen kuoli juuri kun aloin päästä heistä kärryille. Sitten mukaan astui Jules, jonka kanssa sain käydä läpi jännittävän matkan siilosta toiseen ja takaisin. Useamman kerran ajattelin että hahmon kohtalo on sinetöity, mutta aina tämä urhea henkilö vain päihitti kaikki vaarat ja haistatti kuolemalle pitkät. En kuitenkaan päässyt ihan täysillä perille Julesista, toivottavasti häneen tutustutaan paremmin vielä seuraavassa osassa.

Lukas ei saanut varoitusta, lähtölaskentaa ei kuulunut. Tuntikausia kestänyt rauhallinen odotus, sietämätön joutilaisuus, puhkesi vain äkisti väkivallaksi.

Itse juoni oli alusta asti mielenkiintoinen ja piti hyvin otteessaan. Uusia juonenkäänteitä tuntui tulevan jatkuvasti, eikä niitä voinut oikein ennalta-arvata. Kirjassa törmätään niin rakkauden huumaan, kuin petollisuuteenkin ja kaikkeen siltä väliltä. 

Kirja loppui mielestäni hyvin. Aluksi pelästyin Luukasin kohtaloa, mutta onneksi kaikki päättyi kuitenkin hyvin ja jopa ihan onnellisesti. Luen ihan mielelläni jossain veiheessa myös seuraavan osan Siilosta.

Alkuperäinen teos: Wool, 2013
Sivumäärä: 575
Like, 2013
Arvosana: 4

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

 

Rajun riidan jälkeen Alex ymmärtää kantavansa sisällään selittämätöntä vihaa. Lapset pelkäävät isäänsä, ja vaimo kärsii miehensä raivonpuuskista. Alex alkaa etsiä sukunsa menneisyydestä selitystä käytökselleen.

Alex Schulman yhdistää mestarillisesti lapsuusmuistonsa, sukunsa aidot kirjeet ja dramatisoimansa menneisyyden. Kirja on koskettava ja henkilökohtainen kuvaus intohimosta ja mustasukkaisuudesta sekä niiden traagisista seurauksista monen sukupolven elämässä. Jännittävä kolmiodraama pitää otteessaan kuin dekkari.

Polta nämä kirjeet kertoo 1900-luvun alkupuolen rakkaustarinan kielletystä rakkaudesta kirjeiden muodossa. Kun Alex alkaa penkoa sukunsa menneisyyttä, hänelle valkenee että hänen isoäidillään Karinilla on ollut aikoinaan suhde toisen miehen kanssa Alexin isoisä Svenin selän takana.

"Löysitkö sen mitä etsit?"
"Löysin", minä vastaan. "Mummillani taisi olla suhde Olof Lagercrantzin kanssa."


Sven vaikuttaa juurikin niin jurolta ukolta, kuin monet miehet ovat tuohon aikakauteen käsittääkseni olleet. Karenin suuri rakkaus Olof puolestaan vaikuttaa juurikin sellaiselta mieheltä, joka on voinut hyvällä käytöksellään saada monet naiset haaveilemaan itsestään. On surullista miten Karen joutuu kärsimään jatkuvasta arvostuksen puutteesta ja uhkailusta Svenin osalta, Sven päättää vielä lyödä viimeisen naulan arkkuun ja katkaista vaimonsa suhteen kertaheitolla.

"Jos sinä joskus olet minulle uskoton, ammun ensin sen miehen ja sitten sinut. Lopuksi ammun itseni."

Kirja on todella mielenkiintoinen alusta loppuun asti, siitä tekee vieläkin mielenkiintoisemman tieto siitä että kyseiset kirjeet ja päiväkirjamerkinnät ovat oikeasti aikoinaan olleet kirjan rakastavaisten käsissä.

Alkuperäinen teos: Bränn alla mina brev, 2018
Sivumäärä: 277
Otava, 2020
Arvosana: 4,5

tiistai 18. elokuuta 2020

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

 

 Kesken varsin intiimin hetken Sirkun aviomies päättää vetäytyä, sekä Sirkusta että heidän avioliitostaan. Jalon päätös sysää Sirkun kriisiin, jossa lähetetään liikaa tekstiviestejä, hankitaan uusi tukka, käydään mielijohteesta urkukonsertissa ja juodaan laatikkoviiniä morsiuspukuun sonnustautuneena.
Kaupunginteatterin näyttelijänä Sirkun pitäisi osata käsitellä kaikenlaisia tunteita, mutta tätä myrskyä hän ei osaa hallita. Apuun kutsutaan niin ystävät, terapeutit kuin universumikin.
Mitä jää jäljelle kun avioliitto kaatuu? Mitä tapahtuu, kun pakon edessä täytyy siirtyä oman elämänsä päähenkilöksi? Miten tavoitella täydellisyyttä ja lopulta päästää siitä irti?

Aivan ensimmäinen reaktio kirjasta oli että päähenkilöhän on aivan kaheli. Sirkku vaikuttaa todella epätasapainoiselta ja lapselliselta ihmiseltä, jonka ajatusmaailma vaikuttaa välillä olevan teinin tasolla. Sirkun kuullessa Jalon erohaluista, alkaa tämä vaikuttaa oikein kunnon riippakiveltä kaikkine miljoonine tekstiviesti vinkumisineen ja aneluineen. Toki Jalokaan ei ansainnut omalla käytöksellään ja petoksellaan papukaijamerkkiä. Ehkä voisin itsekin vähän seota jos mies töksäyttäisi tuollaisessa tilanteessa ja tuollaisella tavalla haluavansa erota.

Jalo kierähtää minusta pois. En käsitä vielä ollenkaan, että minulta saattaa puuttua pian aviomies. Liimaudun Jalon selkään kiinni, mutta hän riuhtaisee itsensä irti minusta:
- Sirkku, tää on nyt tässä.

Täytyy myöntää että en juurikaan pitänyt kirjan sivuhahmoistkaan. Alma on vähän hassumainen, mutta hänestä pidin ehkä kaikkein eniten. Alma on jotenkin sympaattinen. Margaretha puolestaan on liian räväkkä ja suorapuheinen, eikä ajattele elämää kuin yhtenä isona taideteoksena. Puhumattakaan nyt teatterin väestä, ehkä siellä todella on noin surkuhupaisa meininki oikeastikin kuin Sirkun työpaikalla. 

Ja sen kummempia ajattelematta minä kurlautan kurkusta räkäklimpin ja sylkäisen sen Jalon päälle. Se osuu silmiin. Puukoru hyökkää pöydän yli ja työntää minut selkänojaan kiinni:
- Nyt tyttö! Täällä täytyy käyttäytyä!

Kävin kirjaa lukiessani monta erilaista tunnetilaa läpi, koin myötähäpeää Sirkun touhuista, mutta osasi hän myös naurattaa. Ero on varmasti todella raskas prosessi, varsinkin kun se tulee aivan puskista, mutta Sirkku ei tuntunut huomaavan omia virheitään lainkaan käsitellessään eroa, vaan hän etsi virheitä vain miehestään.

Ei voi muuta sanoa kuin: jos mielit eroon kumppanistani, toimi kuten Sirkku ja onnistut siinä varmasti.

 
Sivumäärä: 351
WSOY, 2020
Arvosana: 3

lauantai 15. elokuuta 2020

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata

 

 
 
Klaara rakastaa Ilmaria, mutta kuuden yhteisen vuoden jälkeen parisängyn toiselle puolelle jaksaa könytä kerran kvartaalissa. Asiantuntijat neuvovat piristämään seksiä, mutta ruuhkavuosien keskellä voimat eivät riitä sirkustemppuihin. 
Kun lapsuudenystävä kuolee, Klaara päättää, että elämä on liian lyhyt velvollisuusseksiin. Hän pussailee työpaikan pikkujouluissa, ja ehdottaa Ilmarille avointa suhdetta. Molemmat kirjautuvat Tinderiin ja alkavat treffailla.
Kipinä syttyy taas kotimakuuhuoneessakin, mutta ystävät epäilevät. Mitä, jos joku ihastuu - tai enemmän?

Suhteellisen vapaata kertoo kuinka avioparin seksielämä on lakastunut, koska vaimo ei enää halua miestään, vaan on kiinnostunut enemmänkin seksistä vieraiden miesten kanssa. Kirjoittaja todellakin tietää mistä puhuu kun on kirjoittanut kirjan vapaasta suhteesta, sillä hän elää myös itse sellaisessa avioliitossa.
 
Seksissä on hienoa, että keho tietää, mitä se haluaa eikä teeskentele muuta. Jos se haluaa, se kostuu, kovettuu, turpoaa ja venyy. Jos se ei halua, ei tapahdu mitään. Tällä hetkellä tapahtuu aika vähän.

En oikein pitänyt kirjan päähenkilöstä Klaarasta, hän on jotenkin todella pikkumainen, eikä mikään tunnu oikein riittävän hänelle. Myös hänen miehensä Ilmari jäi todella etäiseksi ja samalla myös koko heidän parisuhteensa. Suhteellisen vapaata on kerrottu Klaaran näkökulmasta, joten miehen todelliset ajatukset Klaaran ehdotukselle vapaasta suhteesta jäivät mysteeriksi. Välillä tuntui kun Klaaran avioliitto olisi hänelle joku suurempikin mörkö, ainakin siihen malliin hän välillä laukoo ajatuksiaan puhuessaan parisuhteesta persoonana.

"En mä käytä vapauttani etsimällä parempaa suhdetta. Se mitä mä vapaudellani teen tapahtuu meidän suhteen ulkopuolella. Mua ei kiinnosta mitä sä teet omallasi. Vaikka pukeutuisit vaippoihin tai panisit Saarnin kanssa. Se ei ole multa pois. Mua kiinnostaa vaan, millaista meillä on keskenämme."

Kirjan alkupuoli oli aika tylsää ja tasapaksua luettavaa, tuntui ettei juoni edennyt yhtään minnekkään ja meinasinkin jättää kirjan kesken kun ajattelin ettei tämä teos ole ollenkaan mun juttu, mutta sinnikkäästi jatkettuani aloin pitää siitä enemmän ja enemmän.

Oli mielenkiintoista uppoutua asiaan, joka on itselleni kovin vieras. Itse en välttämättä pystyisi avoimeen suhteeseen, mutta hyvä että jotkut ihmiset pystyvät pelastamaan liittonsa tai seksittömyytensä avoimen suhteen avulla.

Sivumäärä: 380
Otava, 2020
Arvosana: 4

keskiviikko 12. elokuuta 2020

J. S. Meresmaa: Dodo

 

 
Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaam. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.
Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mielummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.
 
Kun avasin kirjan ekan kerran, ajattelin että olen lainannut runokokoelman, en ole ikinä ennen lukenut säeromaania, joten alkuun tämä vähän hämmästytti. Tekstiä on kirjassa loppujen lopuksi todella vähän sivumäärään nähden, mutta asiaa sitäkin enemmän. Iinan päässä käy sellainen ajatusten vilske että kirjassa ehditään punoa Iinan omia suhdekiemuroita masentuneen poikaystävänsä kanssa, ihastusta parhaaseen ystäväänsä, isä- ja äitisuhdetta ja eriskummallista dodoa.
 
Tapetissa on viiltoja, niin syviä, että niiden alta pursuaa massaa. 
Jalkalistat: syöty 
Verhoja: ei ole, enää 
vain sälekaihtimet turvassa ikkunoiden välissä.
 
En ole nyt aivan varma ymmärsinkö lopulta mikä tarkoitus Dodolla kirjassa loppujenlopuksi oli. Aluksi Dodo oli satoja vuosia sitten sukupuuttoon kuollut dodo, mutta lopulta se olikin jotain ihan muuta. Kuvastiko tämä Dodo jollain tavalla ehkä Iinan mielessä käytävää tunteiden sekamelskaa.
 
Alkoholi on ollut sille aina tärkeämpi kuin mä.
Humala on sen jumala.

Iinan äiti on yksinhuoltaja, joka palaa loppuun tyttärensä kanssa vaikkei tunnu edes tietävän että Iina käytännössä asuu poikaystävänsä luona eikä kotonaan äidin kanssa. Iina kuitenkin vaikuttaa ihan kiltiltä tytöltä, lukuunottamatta poissaoloja koulusta. Äiti päättääkin lähettää Iinan raitistuneelle isälleen, jonka kanssa tyttö ei ole ollut missään tekemisissä vuosiin, ei edes jutellut puhelimessa. Iinan täytyy oppia uudelleen tuntemaan isänsä kesäloman aikana, joka on muuttunut hänelle vieraaksi noiden vuosien aikana.

Tämä oli todellakin nopeaa luettavaa, sen lukemiseen ei mennyt tuntiakaan, mukaanlukien kaikki muistiinpanot joita tein kirjaa lukiessani. Kirja yllätti minut siinä, miten paljon se herätti itsessäni ajatuksia, vaikka sivumäärä ja tekstin paljous ei päätä huimaa.
 
 
Sivumäärä: 157
Myllylahti, 2020
Arvosana: 3,5
 
 

torstai 6. elokuuta 2020

Beth O'Leary: Kimppakämppä




Kustannustoimittaja Tiffy on vailla asuntoa sikamaisen kalliissa Lontoossa. Yöhoitaja Leonilla on yhden makuuhuoneen asunto ja kova tarve rahalle. He päätyvät loistavaan ratkaisuun, jota heidän ystävänsä pitävät hulluna: Tiffy nukkuu sängyssä yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.

Mutta kun yhteiseloon sotkeutuu romanttisia tunteita, menneisyyden traumoja ja vankilassa väärin perustein istuvia veljiä, kämppikset kohtaavat hankalampia haasteita kuin toisen pesemättömät tiskit keittiön altaassa.

"Sinä nukkuisit hänen sängyssään, Tiffany!" Gerty sanoo.
"Kaikki tietävät, mikä on kimppakämpässä asumisen sääntö numero yksi: älä mene sänkyyn kämppiksesi kanssa."

Ihastuin kirjan juoneen heti kun luin tämän kirjan ilmestymisestä ja laitoin sen heti varaukseen kirjastosta ja olihan se ihastumisen arvoinen. Kirjan juoni pitää tiukassa otteessaan ja saa lukemaan sivun toisensa jälkeen. Juoni etenee hyvässä tempossa, eikä kämppikset hyppää oitis toistensa kauloihin, vaan tunteet alkavat nostaa pikku hiljaa päätään kirjan edetessä. Mitään räiskyvää romantiikkaa ei kirjassa ole, mutta itseäni se ei haitannut ollenkaan, välillä vähempi on parempi.

Hahmot ovat kiinnostavia ja aidon tuntuisia, inhimillisiä tyyppejä. Leon on hyväsydäminen ja vähän ujokin reppana, joka on tyttöystävänsä tossun alla, kun taas Tiffy on suorasanainen ja hassumainen nainen. Pari oudoksuu aluksi toisiaan ja varsinkin Tiffyn mielikuvitus alkaa aluksi laukata kuvitellessaan millaisen miehen kanssa hän oikein asuu yhdessä. He tutustuvat toisiinsa pitkälti muistilappujen kautta, joiden välityksellä he juttelevat keskenään.

Justin on poissa. Se on ohi. Ahdistava tukehtumisen tunne jää kuitenkin hänen jälkeensä, ja tarratessani nihkein sormin kiinni Rachelista ja Mosta minut valtaa äkillinen, oksettava pelko, etten vapaudu ikinä Justinista, täysin riippumatta siitä, kuinka monta kertaa näen hänen kävelevän tiehensä.

Kirjassa käsitellään myös Tiffyn vaikeaa suhdetta hänestä eronneeseen Justiniin. Justin on stalkkaava ja pelottava narsisti, joka haluaa julkisesti tuhota Tiffyn suhteen Leoniin saadakseen Tiffyn takaisin itselleen. Mies on menossa aika äärimmäisiin tekoihin saadakseen Tiffyn taas tossunsa alle.

Kimppakämppä saa varmasti lukijan käymään monia tunteita läpi, sen parissa saa niin nauraa kuin vähän itkeäkin.

Alkuperäinen teos: The flatshare, 2019
Sivumäärä: 445
WSOY, 2020
Arvosana: 5

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Erin Kelly: Kiviäidit


Marianne kasvoi vanhan viktoriaanisen mielisairaalan varjossa, joka vainoaa häntä yhä hänen unissaan. Marianne oli 17-vuotias lähtiessään pakoon kaupunkia, perhettään, poikaystäväänsä Jesseä - ja ruumista, jonka he hautasivat. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Mariannen on pakko palata, ja hän tuntee heti menneisyyden kuristavan otteen. Yhä katkera Jesse uhkaa viimein paljastaa totuuden.
Marianne tekisi mitä vain vaaliakseen rakentamaansa elämää ja tytärtään, jonka ei halua koskaan kuulevan menneisyydestään. Mutta Marianne ei tiedä koko tarinaa - eikä hän ole ainoa, joka on valmis epätoivoisiin tekoihin varjellakseen salaisuuksiaan.

Mariannen mies on ostanut osakkeen remontoidusta entisestä mielisairaalasta, joka saa Mariannen ihon nousemaan kananlihalle ja muistamaan taas oman menneisyytensä kauhut. Vihjailut Mariannen karmeasta menneisyydestä alkavat jo siis aivan kirjan alkupuoliskolla, joka sai itseni jatkamaan lukemista innolla, sillä halusin tietää mikä se jokin oikein on, mikä karmea teko saa Mariannen kavahtamaan entistä mielisairaalaa.

Suustani ei lopulta pääse kirkaisua vaan sen vastakohta, kuiva ja epätoivoinen hengenveto, jossa ei ole happea, vain pölyä. "En pysty menemään sisälle", saan sanottua. "Sa,, ole kiltti äläkä pakota minua palaamaan tuonne."

Mariannen menneisyys alkaa toden teolla kummitella kun hän kohtaa ensirakkautensa Jessen, joka vaikuttaa luonteeltaan yhä siltä samalta teinipojalta, johon hän kerran rakastui, totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Myös Jesse liittyy vahvasti näihin Mariannen vaalimiin salaisuuksiin.

Juoni oli ihan hyvä, joskin paikka paikoin vähän tuntui junnaavan paikoillaan, eikä asiat tuntuneet liikkuvan suuntaan tai toiseen. Plussaa tulee juonen ennalta-arvaamattomuudesta, ainakaan itse en osannut etukäteen tietää miten kirjan henkilöille tulee loppujen lopuksi tapahtumaan.

Alkuperäinen teos: Stone mothers, 2019
Sivumäärä: 427
Gummerus, 2020
Arvosana: 4

Josie Silver: Tule takaisin


Lydia Bird on onnentyttö, sillä hän on menossa naimisiin elämänsä rakkauden, Freddie Hunterin kanssa. Mutta kun Freddie menehtyy yllättäen auto-onnettomuudessa, Lydian elämältä putoaa pohja.
Musertavan surun keskellä Lydialle avautuu mahdollisuus elää rinnakkain kahta elämää: yhtä, jossa Freddie on yhä elossa, ja toista, jossa hän jatkaa vähitellen elämäänsä ja huomaa rakastuvansa uudelleen. Lopulta Lydian on tehtävä valinta kahden maailman välillä.
 
Tule takaisin on todella koskettava selviytymistarina puolisonsa menettäneen Lydian elämästä, jossa hän opettelee elämään uudelleen ilman rakasta miestään. Kirja on mielenkiintoinen kannesta kanteen, eikä tämän lukemisessa mennyt todellakaan kauaa kun sen viimein sain ensimmäisen kerran avattua. Kävin itsekin monia tunteita läpi kirjaa lukiessani, se osasi naurattaa, mutta myös itkettää ja sai itsenikin ajattelemaan asioita monelta kantilta.

"Pitikö hän kiirettä minun takiani? Oliko onnettomuus minun syytäni? Olisinpa vain sanonut rakastavani häntä. Tietenkin olisin sanonut niin, jos olisin tiennyt, että sain silloin puhua hänen kanssaan viimeisen kerran."

Lydia yrittää kovasti päästä takaisin jaloilleen Freddien kuoleman jälkeen, mutta kaikki muistuttaa häntä vain siitä ettei näkisi tätä enää koskaan - kuinka lakanoiden vaihtaminenkin ensimmäisen kerran kuoleman jälkeen saa hänet romahtamaan. Lydia alkaa elää rinnakkaistodellisuutta uniensa kautta, jossa hänen rakas Freddie on edelleen elossa, pian hän kuitenkin joutuu huomaamaan ettei rinnakkaiselo olekaan aina niin hyvä vaihtoehto. Pikku hiljaa Lydia alkaa kuitenkin saada taas elämänilonsa takaisin ja ryhtyy tapaamaan jälleen uusia ihmisiä.

Kirjan loppu on aivan ihana ja se pakahdutti ainakin oman sydämeni totaalisesti. Loppu oli kyllä ennalta-arvattava, mutta oli ihanaa kun kirja loppui juurikin tällä tavalla. En keksi tästä teoksesta mitään huonoa sanottavaa.

Alkuperäinen teos: The two lives of Lydia Bird, 2020
Sivumäärä: 431
Otava, 2020
Arvosana: 5

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä


Lukiossa Connell on suosittu jalkapalloilija, Marianne paarialuokkaa. Heidän välilleen muodostuu yhteys, jonka Connell kuitenkin salaa muilta. Yliopistossa osat vaihtuvat: Mariannen outous alkaa säkenöidä ja Connell jää paitsioon. He tapaavat muita ihmisiä, mutta jokin vetää heidät kerta toisensa jälkeen yhteen.

Kirja on kertomus vaikeasta rakkaudesta, kuinka mikään ei tunnu menevän oikein ja pari saa aikaiseksi vain leikkiä toistensa kanssa kissa-hiiri -leikkiä. Kirjassa käsitellään myös vaikeaa aihetta, nimittäin perheväkivaltaa, jonka uhrina Marianne on, oman veljensä toimesta. Henkisesti ja fyysisesti loukatun Mariannen luonteessa näkyy pieniä pilkahduksia jäljistä, joita väkivalta on häneen jättänyt.Kirjassa käsitellään myös masennusta ja siihen liittyviä itsemurha-ajatuksia.

Sitten etuovi sulkeutuu, ja Marianne ja Connell ovat kahdestaan. Marianne tuntee, miten hartialihakset rentoutuvat niin kuin heidän yksityinen rauhansa olisi huumetta.

Connell vaikutti aluksi aika kylmältä, mutta tarinan edetessä jääsydämeksi osoittautuikin välillä myös Marianne. Mariannella oli kuukausien aikana useitakin poikaystäviä, kun Connell puolestaan löysi itselleen ensimmäisen tyttöystävän Mariannen jälkeen, tuntui se olevan seurustelevalle Mariannelle maailmanloppu. Connell ja Marianne ovat molemmat mielestäni hyviä ja onnistuneita hahmoja, ja kaiken kaikkiaan aitoja ja uskottavia.

Marianne hymyilee pientä hymyä, niin kuin olisi voittanut kiistan. Connellista on mukava saada hänessä aikaan sellainen olo. Hetken tuntuu mahdolliselta pitää molemmat maailmat, molemmat versiot elämästä ja liikkua niiden välillä niin kuin kulkisi ovesta.

Normaaleja ihmisiä on loppujen lopuksi aika hämmentävä teos, itselleni jäi ainakin vähän hämmentynyt olo tämän luettuani. Johtunee varmaankin tuosta mainitsemastani kissa-hiiri -leikistä, jota päähenkilöt Connell ja Marianne tässä harrastavat heidän jatkuvalla on-off suhteellaan.

Alkuperäinen teos: Normal people, 2018
Sivumäärä: 258
Otava, 2020
Arvosana: 4