torstai 6. elokuuta 2020

Beth O'Leary: Kimppakämppä




Kustannustoimittaja Tiffy on vailla asuntoa sikamaisen kalliissa Lontoossa. Yöhoitaja Leonilla on yhden makuuhuoneen asunto ja kova tarve rahalle. He päätyvät loistavaan ratkaisuun, jota heidän ystävänsä pitävät hulluna: Tiffy nukkuu sängyssä yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.

Mutta kun yhteiseloon sotkeutuu romanttisia tunteita, menneisyyden traumoja ja vankilassa väärin perustein istuvia veljiä, kämppikset kohtaavat hankalampia haasteita kuin toisen pesemättömät tiskit keittiön altaassa.

"Sinä nukkuisit hänen sängyssään, Tiffany!" Gerty sanoo.
"Kaikki tietävät, mikä on kimppakämpässä asumisen sääntö numero yksi: älä mene sänkyyn kämppiksesi kanssa."

Ihastuin kirjan juoneen heti kun luin tämän kirjan ilmestymisestä ja laitoin sen heti varaukseen kirjastosta ja olihan se ihastumisen arvoinen. Kirjan juoni pitää tiukassa otteessaan ja saa lukemaan sivun toisensa jälkeen. Juoni etenee hyvässä tempossa, eikä kämppikset hyppää oitis toistensa kauloihin, vaan tunteet alkavat nostaa pikku hiljaa päätään kirjan edetessä. Mitään räiskyvää romantiikkaa ei kirjassa ole, mutta itseäni se ei haitannut ollenkaan, välillä vähempi on parempi.

Hahmot ovat kiinnostavia ja aidon tuntuisia, inhimillisiä tyyppejä. Leon on hyväsydäminen ja vähän ujokin reppana, joka on tyttöystävänsä tossun alla, kun taas Tiffy on suorasanainen ja hassumainen nainen. Pari oudoksuu aluksi toisiaan ja varsinkin Tiffyn mielikuvitus alkaa aluksi laukata kuvitellessaan millaisen miehen kanssa hän oikein asuu yhdessä. He tutustuvat toisiinsa pitkälti muistilappujen kautta, joiden välityksellä he juttelevat keskenään.

Justin on poissa. Se on ohi. Ahdistava tukehtumisen tunne jää kuitenkin hänen jälkeensä, ja tarratessani nihkein sormin kiinni Rachelista ja Mosta minut valtaa äkillinen, oksettava pelko, etten vapaudu ikinä Justinista, täysin riippumatta siitä, kuinka monta kertaa näen hänen kävelevän tiehensä.

Kirjassa käsitellään myös Tiffyn vaikeaa suhdetta hänestä eronneeseen Justiniin. Justin on stalkkaava ja pelottava narsisti, joka haluaa julkisesti tuhota Tiffyn suhteen Leoniin saadakseen Tiffyn takaisin itselleen. Mies on menossa aika äärimmäisiin tekoihin saadakseen Tiffyn taas tossunsa alle.

Kimppakämppä saa varmasti lukijan käymään monia tunteita läpi, sen parissa saa niin nauraa kuin vähän itkeäkin.

Alkuperäinen teos: The flatshare, 2019
Sivumäärä: 445
WSOY, 2020
Arvosana: 5

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Erin Kelly: Kiviäidit


Marianne kasvoi vanhan viktoriaanisen mielisairaalan varjossa, joka vainoaa häntä yhä hänen unissaan. Marianne oli 17-vuotias lähtiessään pakoon kaupunkia, perhettään, poikaystäväänsä Jesseä - ja ruumista, jonka he hautasivat. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Mariannen on pakko palata, ja hän tuntee heti menneisyyden kuristavan otteen. Yhä katkera Jesse uhkaa viimein paljastaa totuuden.
Marianne tekisi mitä vain vaaliakseen rakentamaansa elämää ja tytärtään, jonka ei halua koskaan kuulevan menneisyydestään. Mutta Marianne ei tiedä koko tarinaa - eikä hän ole ainoa, joka on valmis epätoivoisiin tekoihin varjellakseen salaisuuksiaan.

Mariannen mies on ostanut osakkeen remontoidusta entisestä mielisairaalasta, joka saa Mariannen ihon nousemaan kananlihalle ja muistamaan taas oman menneisyytensä kauhut. Vihjailut Mariannen karmeasta menneisyydestä alkavat jo siis aivan kirjan alkupuoliskolla, joka sai itseni jatkamaan lukemista innolla, sillä halusin tietää mikä se jokin oikein on, mikä karmea teko saa Mariannen kavahtamaan entistä mielisairaalaa.

Suustani ei lopulta pääse kirkaisua vaan sen vastakohta, kuiva ja epätoivoinen hengenveto, jossa ei ole happea, vain pölyä. "En pysty menemään sisälle", saan sanottua. "Sa,, ole kiltti äläkä pakota minua palaamaan tuonne."

Mariannen menneisyys alkaa toden teolla kummitella kun hän kohtaa ensirakkautensa Jessen, joka vaikuttaa luonteeltaan yhä siltä samalta teinipojalta, johon hän kerran rakastui, totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Myös Jesse liittyy vahvasti näihin Mariannen vaalimiin salaisuuksiin.

Juoni oli ihan hyvä, joskin paikka paikoin vähän tuntui junnaavan paikoillaan, eikä asiat tuntuneet liikkuvan suuntaan tai toiseen. Plussaa tulee juonen ennalta-arvaamattomuudesta, ainakaan itse en osannut etukäteen tietää miten kirjan henkilöille tulee loppujen lopuksi tapahtumaan.

Alkuperäinen teos: Stone mothers, 2019
Sivumäärä: 427
Gummerus, 2020
Arvosana: 4

Josie Silver: Tule takaisin


Lydia Bird on onnentyttö, sillä hän on menossa naimisiin elämänsä rakkauden, Freddie Hunterin kanssa. Mutta kun Freddie menehtyy yllättäen auto-onnettomuudessa, Lydian elämältä putoaa pohja.
Musertavan surun keskellä Lydialle avautuu mahdollisuus elää rinnakkain kahta elämää: yhtä, jossa Freddie on yhä elossa, ja toista, jossa hän jatkaa vähitellen elämäänsä ja huomaa rakastuvansa uudelleen. Lopulta Lydian on tehtävä valinta kahden maailman välillä.
 
Tule takaisin on todella koskettava selviytymistarina puolisonsa menettäneen Lydian elämästä, jossa hän opettelee elämään uudelleen ilman rakasta miestään. Kirja on mielenkiintoinen kannesta kanteen, eikä tämän lukemisessa mennyt todellakaan kauaa kun sen viimein sain ensimmäisen kerran avattua. Kävin itsekin monia tunteita läpi kirjaa lukiessani, se osasi naurattaa, mutta myös itkettää ja sai itsenikin ajattelemaan asioita monelta kantilta.

"Pitikö hän kiirettä minun takiani? Oliko onnettomuus minun syytäni? Olisinpa vain sanonut rakastavani häntä. Tietenkin olisin sanonut niin, jos olisin tiennyt, että sain silloin puhua hänen kanssaan viimeisen kerran."

Lydia yrittää kovasti päästä takaisin jaloilleen Freddien kuoleman jälkeen, mutta kaikki muistuttaa häntä vain siitä ettei näkisi tätä enää koskaan - kuinka lakanoiden vaihtaminenkin ensimmäisen kerran kuoleman jälkeen saa hänet romahtamaan. Lydia alkaa elää rinnakkaistodellisuutta uniensa kautta, jossa hänen rakas Freddie on edelleen elossa, pian hän kuitenkin joutuu huomaamaan ettei rinnakkaiselo olekaan aina niin hyvä vaihtoehto. Pikku hiljaa Lydia alkaa kuitenkin saada taas elämänilonsa takaisin ja ryhtyy tapaamaan jälleen uusia ihmisiä.

Kirjan loppu on aivan ihana ja se pakahdutti ainakin oman sydämeni totaalisesti. Loppu oli kyllä ennalta-arvattava, mutta oli ihanaa kun kirja loppui juurikin tällä tavalla. En keksi tästä teoksesta mitään huonoa sanottavaa.

Alkuperäinen teos: The two lives of Lydia Bird, 2020
Sivumäärä: 431
Otava, 2020
Arvosana: 5

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä


Lukiossa Connell on suosittu jalkapalloilija, Marianne paarialuokkaa. Heidän välilleen muodostuu yhteys, jonka Connell kuitenkin salaa muilta. Yliopistossa osat vaihtuvat: Mariannen outous alkaa säkenöidä ja Connell jää paitsioon. He tapaavat muita ihmisiä, mutta jokin vetää heidät kerta toisensa jälkeen yhteen.

Kirja on kertomus vaikeasta rakkaudesta, kuinka mikään ei tunnu menevän oikein ja pari saa aikaiseksi vain leikkiä toistensa kanssa kissa-hiiri -leikkiä. Kirjassa käsitellään myös vaikeaa aihetta, nimittäin perheväkivaltaa, jonka uhrina Marianne on, oman veljensä toimesta. Henkisesti ja fyysisesti loukatun Mariannen luonteessa näkyy pieniä pilkahduksia jäljistä, joita väkivalta on häneen jättänyt.Kirjassa käsitellään myös masennusta ja siihen liittyviä itsemurha-ajatuksia.

Sitten etuovi sulkeutuu, ja Marianne ja Connell ovat kahdestaan. Marianne tuntee, miten hartialihakset rentoutuvat niin kuin heidän yksityinen rauhansa olisi huumetta.

Connell vaikutti aluksi aika kylmältä, mutta tarinan edetessä jääsydämeksi osoittautuikin välillä myös Marianne. Mariannella oli kuukausien aikana useitakin poikaystäviä, kun Connell puolestaan löysi itselleen ensimmäisen tyttöystävän Mariannen jälkeen, tuntui se olevan seurustelevalle Mariannelle maailmanloppu. Connell ja Marianne ovat molemmat mielestäni hyviä ja onnistuneita hahmoja, ja kaiken kaikkiaan aitoja ja uskottavia.

Marianne hymyilee pientä hymyä, niin kuin olisi voittanut kiistan. Connellista on mukava saada hänessä aikaan sellainen olo. Hetken tuntuu mahdolliselta pitää molemmat maailmat, molemmat versiot elämästä ja liikkua niiden välillä niin kuin kulkisi ovesta.

Normaaleja ihmisiä on loppujen lopuksi aika hämmentävä teos, itselleni jäi ainakin vähän hämmentynyt olo tämän luettuani. Johtunee varmaankin tuosta mainitsemastani kissa-hiiri -leikistä, jota päähenkilöt Connell ja Marianne tässä harrastavat heidän jatkuvalla on-off suhteellaan.

Alkuperäinen teos: Normal people, 2018
Sivumäärä: 258
Otava, 2020
Arvosana: 4

torstai 2. heinäkuuta 2020

Salla Simukka: Lukitut


Te olette nyt vankilassa. Teidät on vangittu, koska on olemassa vahvat perusteet olettaa, että jokainen teistä tekee jossain vaiheessa rikoksen, josta teitä kuuluu rangaista. Ette ole tehneet noita rikoksia vielä, mutta todennäköisyyslaskelmat osoittavat, että teette ne. Olette täällä siksi, että nyt on viimeinen hetki tehdä parannus. Jos pystytte ennen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänne tunnustamaan tulevan rikoksenne ja osoittamaan katumusta, pääsette vankilasta. Mikäli ette, jäätte kärsimään rangaistustanne.

Pidin paljon kirjan juonesta, mutta valitettavasti toteutus ei ollut niinkään hyvä. Lukitut tuntui hätäisesti tehdyltä, ja juonen toteutus ontui, välillä tuntui että kirjan idea unohtui itseltäkin ihan kokonaan.

"Illalla ajatukset kiertyivät toistensa ympärille kiihtyvällä vauhdilla Vegan mielessä eikä hän saanut unta. Internet. Niin oli lukenut hänen rikosvihjeessään. Vegaa se oli naurattanut, sillä hän tiesi kyllä, mitä hän voisi tulevaisuudessa tehdä. Hän voisi tehdä kyberhyökkäyksiä."

Hahmoja löytyy monenkirjava joukko, mutta en päässyt oikein kunnolla perehtymään yhteenkään heistä. Kertojahahmoja oli mielestäni liian monta näin pieneen teokseen ja olivat jääneet vähän vajaavaisiksi ja latteiksi. Eniten pidin Oliverista, mutta hänkin jäi kovin etäiseksi.

Lukitut on selvästi tarkoitettu nuoremmille lukijoille, se käsittelee paljon nuorten ongelmia ja heidän ajatuksiaan mm. omasta seksuaalisuudestaan. Ehkä olen jo liian vanha tämänkaltaisille kirjoille, koska en saanut siitä mitään irti. Voisin kuvitella että muutama vuosi sitten olisin voinut pitää teoksesta enemmän.

Sivumäärä: 284
Arvosana: 1,5
Tammi, 2020

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Niko Rantsi: Sinun puolestasi vuodatettu


Veli-Matti Suojasen elämä on solmussa. Vanha tuttu pikkurikollinen on vainonnut järjestyspoliisissa työskentelevää Veli-Mattia ja hänen perhettään jo pitkään, eivätkä viranomaiset voi painostavalle tilanteelle mitään. Lopulta Suojasen mitta täyttyy ja hän päättää toimia, ennen kuin kenellekään käy huonosti. Samaan aikaan Suojasen lapsuudenystävä sotkeutuu tunnetun ammattirikollisen bisneksiin. Päästäkseen niistä irti hän tarvitsee Suojasen apua. Kun poliisi löytää hylätystä vajasta vainajan, alkaa murhatutkinta, jossa Suojanen istuu kuulustelupöydän väärällä puolella.

"Viime vuonna, joskus keväällä, yksi tyyppi alkoi seurailla ja uhkailla mua. Asia eteni rikostutkintaan, ja siitä pitäisi olla oikeudenkäynti lähiaikoina."

Kirjassa käsitellään vaikeita asioita, sekä poliisin puolesta, että tavallisen maallikon jonka yhden virheen takia hänen koko elämänsä on pilalla. Kirja on taidokkaasti kirjoitettu ja ainakin minut se piti otteessaan alusta loppuun asti. Kirjasta tekee vielä paremman se tosiasia, että sen on kirjoittanut poliisi, joka todellakin osaa asiansa. Kirjaa lukiessa saa huomata, että poliisitkin ovat virkapukunsa alla aivan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat myös taistelemaan virkatehtävissä omienkin tunteidensa kanssa.

Henkilöhahmot ovat uskottavia ja pidin varsinkin Suojasesta, joka joutuu totuuden  kuultuaan kamppailemaan tunteidensa kanssa, ja joutuu tekemään vaikean valinnan - onko hän lojaali virkapukuaan vai läheistään kohtaan.

"Päivää päivää, minkälaista asiaa teillä on? nainen kysyy. 
Kauluspaidassa on vain sukunimi. Rinne.
Tuota, tulin tänne, koska ex-mieheni on kadonnut. Jussi Lehto."

Jussin kohtalo jäi vähän surettamaan, kun ei saatu tietää mitä hänelle tarkalleen tapahtui. Mutta tämä on valitettavasti monelle ihmiselle tapahtunut oikeasti, joten ymmärrän miksi tietoisuus Jussin kohtalosta jäi pimentoon.

Lukisin ehdottomasti rikosylikonstaapeli Niko Rantsilta lisääkin teoksia ja toivon että hän jatkaa myös kirjailijan roolissa poliisityönsä lisäksi. Kiitos Suomen poliisille heidän arvokkaasta työstään, jossa he joutuvat riskeeraamaan oman henkensä meidän muiden puolesta.

Sivumäärä: 346
Tammi, 2020
Arvosana: 5

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Suzanne Collins: Balladi laululinnuista ja käärmeistä


On elonkorjuun aamu ja kymmenes vuotuinen Nälkäpeli on alkamassa. 18-vuotias Coriolanus Snow valmistautuu Capitolissa hohdokkaaseen tehtävään yhtenä Nälkäpelin ohjaajista. Ennen niin mahtava Snow-suku elää kovia aikoja, ja sen ainoa heikko toivo on Coriolanus: onnistuuko hän päihittämään koulutoverinsa viehätysvoimassa, älyssä ja oveluudessa ja ohjaamaan tribuuttinsa voittoon?

Lähtöasetelma on Coriolanukselle kehno. Hänet määrätään ohjaajaksi tribuuteista heikoimmalle, Vyöhykkeen 12 tytölle. Kaksikon kohtalo on nyt hitsattu yhteen - jokainen Coriolanuksen valinta voi johtaa suosioon tai epäonnistumiseen, voittoon tai tuhoon. Areenan sisäpuolella käydään kamppailua elämästä ja kuolemasta. Areenan ulkopuolella Coriolanus puolestaan tajuaa, että hänellä on tunteita kuolemaan tuomittua tribuuttiaan kohtaan... ja hänen on päätettävä, noudattaako sääntöjä vai pyrkiäkö voittoon keinoja kaihtamatta.


Coriolanusta oksetti, mutta hän ei pystynyt kääntämään katsettaan pois. Olisi ollut kauheaa nähdä mitä tahansa olentoa kohdeltavan sillä tavalla - koiraa, apinaa, jopa rottaa - mutta että ihmistä? Ja vieläpä poikaa, jonka ainoa rikos oli ollut paeta henkensä edestä?

Coriolanus Snow on joskus ollut kuin kuka tahansa muu ihminen, oikeudenmukainen ja seurannut omaa sydäntään. Uusimmassa Nälkäpelissä lukijat saavat vihdoin tietää miten Coriolanus muuttui tuosta tavallisesta pojasta koko Panemin tyrannimaiseksi hallitsijaksi, jolta ei löydy empatiaa ketään kohtaan. Kirjassa selviää myös miksi Corniolanus vihaa juuri vyöhykettä 12 niin paljon.
Coriolanus ihastuu päätä pahkaa ohjaamaansa tribuuttiin, Lucy Grayhyn ja on valmis tekemään rakkautensa eteen mitä vain, vaikka se tarkoittaisi koko Panemin pettämistä.

Aiemmissa Nälkäpeleissä en pitänyt yhtään Snowsta, en sitten tippaakaan. Mutta tässä kirjassa Coriolanus on oikeasti mielenkiintoinen ja pidettävä hahmo, joka haluaisi olla kaikkia kohtaan oikeudenmukainen ja haluaisi kovasti tehdä oikeita ratkaisuja.

Jos Coriolanuksella olisi ollut parempi olo, hän olisi nauranut sille, kuinka ironisen nopeasti heidän suhteensa oli taantunut henkilökohtaiseksi Nälkäpeliksi. 

Kirja on todella hyvä lisä Nälkäpeli sarjaan, joka auttaa edes vähän ymmärtämään Snown tyrannimaisuutta ja hänen vihaansa vyöhykkeitä kohtaan, varsinkin vyöhykkeen 12 tribuuttia.


Alkuperäinen teos: The ballad of songbirds and snakes, 2020
Sivumäärä: 598
WSOY, 2020
Arvosana: 4,5

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko


Kolmekymppinen koomikko jälleensyntyy, avuttoman vauvan kehoon, aikuisen tietoisuudella. On tullut kontatuksi kotiin aika monista bileistä, ja nyt se pitäisi opetella uudelleen. Edessä taitaa olla identiteettikriisi jos toinenkin...

"Äiti alkaa jäkättää ja isän tölkki numero yksi aukeaa. Ymmärrän, että perheessämme on välillä vähän vaikeaa, mutta silti ihmettelen, miksi joku on tehnyt meistä lastensuojeluilmoituksen."

Kirja on todella kepeää luettavaa ja aivan loistavaa kesälukemista. Kirja on täynnä huumoria ja monet letkautukset saivatkin hymyn huulille, kirjassa käsitellään myös vaikeita aiheita, kuten parisuhteen ongelmia, perheen sisäisiä ongelmia ja kuolemaa.

Konttaava koomikko herätti itsessäni paljon erilaisia tunteita, välillä tuntui kuin kirja olisi kertonut oman perheen elämästä, varmasti moni perheenäiti tai -isä pystyy samaistumaan moniinkin kirjan tapahtumiin ja tunteisiin.

"Vittuako se minua kiinnostaa, haluaisin olla vain nukkumassa ja nähdä unia pinkeistä poneista. Painan molemmat kädet uhmakkaasti kylkiä vasten ja isän ääni voimistuu entisestään."

Välillä jäin miettimään että mahtaako meidänkin lapsi kiukunpuuskissaan ajatella juuri tuollaisia asioita, onko hänenkin sisällään joku edesmennyt koomikko, ainakin letkautuksista päätellen juurikin näin voisi olla.


Sivumäärä: 253
Tammi, 2017
Arvosana: 4,5

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Jessie Burton: Nukkekaappi


Nuori aviovaimo Nella koputtaa uuden kotinsa oveen Amsterdamissa vuonna 1686. Vastassa ei olekaan hänen miehensä, kauppias Johannes Brandt, vaan tämän synkkä ja teräväkielinen sisko ja kaksi omituista palvelijaa. Kun Johannes lopulta saapuu, hänellä on mukanaan erikoinen häälahja: nukkekaappi, joka on tarkka kopio heidän kodistaan. Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyristi lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa. Yrittääkö nukentekijä paljastaa talon kätkemät salaisuudet Nellalle ennen kuin on liian myöhäistä, vai haluaako hän tuhota kuvaamansa talon asukkaat?

"Jäljellä on vielä yksi mustaan kankaaseen kääritty nyytti, muita pienempi. Nella rohkenee tuskin avata sitä, mutta lopulta uteliaisuus vie voiton. Mustan kankaan avautuessa hän alkaa kuitenkin voida pahoin."

Kirjassa sukelletaan romanttisen Amsterdamin pyörteisiin, mutta kaikki ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan vastassa on kevyen romantiikan lisäksi myös jännitystä, petoksia ja yllättävää ystävyyttä. Paikoitellen kirjan tunnelma oli jopa vähän ahdistavakin. Aikakausi astui mielestäni hyvin esiin kirjassa, ja oli mukavaa vaihtelua päästä sukeltamaan välillä historian syövereihin.

Kirjan juoni on hyvä ja piti otteessaan, kuitenkin siitä jäi jotain puuttumaan. Olen myös vähän pettynyt kirjan loppuun, loppu oli jotenkin vähän kökkö ja hätäinen. Olen vähän kahden vaiheilla pidinkö tästä kirjasta lopulta vai en.

Alkuperäinen teos: The miniaturist, 2014
Sivumäärä: 431
Arvosana: 3
Otava, 2016


sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Josh Malerman: Punainen piano


Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli vuotta aiemmin hän ja hänen bänsinsä, toisen maailmansodan kolmekymppisistä veteraaneista lppstuva The Danes, sai Yhdysvaltain armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi aavikolta? Tai.. mikä löysi heidät?

"Philip, en kuvittelekaan että sattuisit tietämään ihmiskehon kaikkien luiden nimet, mutta minä yritän tässä kertoa, että sinulta ei ole murtunut ainoastaan ranteet ja kyynärpäät. Sinulta on murtunut melkein kaikki."

Kirjan juoni on todella mielenkiintoinen. Olin ihan myyty jo heti ensimmäisistä sivuista lähtien. Malerman osaa todellakin pitää lukijan otteessaan ja tietää tarkalleen miten se tapahtuu. Kirjassa ei ole lainkaan pitkästyttäviä kohtia, vaan se on kannesta kanteen täynnä mielenkiintoisia tapahtumia.

Henkilöhahmot ovat myös mieleeni. Philip on hurmaava naistenmies, joka saa pelkällä hymyllään naisten jalat veteliksi, mutta joka ei ole tehtävän jälkeen enää omaitsensä, ei sisäisesti eikä varsinkaan ulkoisesti. Ellen on empaattinen ja sydämellinen hoitaja, joka tuntee vetoa koomasta heränneeseen Philipiin.

"Kun Philip pääsee pimeydestä, Ross on poissa. Ja vain sorkanjäljet, matkalla aavikolle, ovat jäljellä."

Olen vähän hämilläni kirjan "pahiksen" osalta. En lopussa tuntunut ymmärtävän enää ollenkaan mitä oikein tapahtui ja kuka oli kaiken takana. Mikä oli todellisuudessa tuon äänen lähde tai miten koko homma oikein toimii. Ilmeisesti kaikki on vain katsojan silmässä.

Alkuteos: Black mad wheel, 2017
Sivumäärä: 326
Karisto, 2020
Arvosana: 4,5