Kirja on jälleen onnistunut luomus Erin Hunterin nimen takana piileviltä kirjailijoilta. Juoni onnistui pitämään hyvin otteessaan ja sisälsikin huomattavasti enemmän menoa ja meininkiä kuin ensimmäinen osa. Mukaan mahtui paljon ihastuttavia ja vihastuttavia kohtauksia, unohtamatta tietenkään surullista osuutta, kun yksi kuudesta klaanikissasta kuolee. Tässä kirjassa tarinan kertoja vaihtuu Vatukkakynnestä Myrskyturkkiin ja vierailevasti myös Sulkahäntään, klaaneissa tapahtuvista asioista tiedottaa ensimmäisen osan tavoin Lehtitassu. Mielestäni oli ihan mielenkiintoista lukea nyt tapahtumia vuorostaan Myrskyturkin näkökulmasta, oli mukava päästä välillä lukemaan jonkun sellaisen ajatuksia joka ei ollut peräisin Myrskyklaanista, kaikissa edellisissä Soturikissat kirjoissa kun kertojat ovat olleet vain Myrskyklaanilaisia. Ison plussan saa myös heimokissat, vaikka heimokissojen tavat olivatkin pitkälti samanlaisia kuin klaanikissojenkin, on nyt myös mahdollista päästä tutustumaan myöhemminkin kokonaan uusiin kissoihin. Pitkän miinuksen saa puolestaan Tiikerikynnen käyttö tässäkin tarinassa, koko Soturikissojen alkuperäinen sarja käsitteli Tiikerikynttä, ja nyt tämä yhdistetään myös tähänkin sarjaan kahden yllätyspentunsa kautta.
Kirjan juoneen oli onnistuneesti lisätty yllättäviä käänteitä, kuinka klaanikissoja alkaa mystisesti kadota ja miten kaneja syövät kissat kuolevat. Näihin uskoisin saavani vastauksen sarjan seuraavassa osassa Aamunkoi. Pidin myös tavasta, jolla kirja onnistui tekemään juonenkäänteen ennustuksessa, jossa kerrottiin yhden kuudesta kissasta kuolevan, vahvat epäilykset olivat Myrskyturkissa, kuten varmasti monilla muillakin, mutta arvaus osoittautuikin vääräksi. Itse en ainakaan osannut odottaa tätä, vaan pidin juonta automaattisesti ennalta-arvattavana. Nyt odottelen, että saan haalittua itselleni seuraavankin osan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti